Nick Cave. Kuva: Ulla-Maija Svärd
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kaarina Lehtisalo kertoo fanituksen kohteistaan.
1
Nick Caven nimi on tänä syksynä tullut tutuksi aiempaa useammalle tamperelaiselle, sillä Sara Hildénin taidemuseon We-näyttely on ollut melkoisen mediahuomion kohteena. Ja jos joltakin nyt on mennyt ohi: kyseessä on tietystikin taiteilija Thomas Houseagon näyttely, jossa mukana on myös muusikko Nick Caven ja näyttelijä Brad Pittin teoksia.
Itse olen seuraillut Nick Caven uraa nelisenkymmentä vuotta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Aktiivisin fanituskauteni osuu 1980-luvulle, jolloin taisin kuunnella Nick Cavea käytännöllisesti katsoen jatkuvasti, The Birthday Party ja Nick Cave and the Bad Seeds -yhtyeitä.
Nick Caven keikat ovat aina olleet vaikuttavia. Viime kesän Flow jäi itseltäni väliin, mutta Musiikkitalon Conversations with Nick Cave -konsertti vuonna 2019 oli omalla kohdallani suorastaan järisyttävä kokemus. Lippukaupan arpaonni heitti minut eturiviin, noin kahden metrin päähän esiintyjän mikrofonitelineestä. Ennen keikan alkua leposykkeeni olikin vaatimattomat 110.
Jos olisin halunnut, olisin taatusti voinut keikan aikana heittäytyä esim. suutelemaan Nick Caven kenkiä ennen kuin kukaan järjestyshenkilöistä olisi ehtinyt tehdä mitään. Mutta onneksi tällainen ei käynyt edes mielessä.
Ja nyt: Nick Caven keraamisia taideteoksia on ihan kaiken kansan nähtävänä Tampereella Sara Hildénillä. Teosten ympärillä ei ole edes suojaavaa vitriiniä, mikä tuntuu kieltämättä hieman huolettomalta, kun ajattelee Nick Cave -fanien fanaattisuuden astetta (itsehän siis olen järkevimmästä päästä).
Kuulemma museossa henkilökunta onkin saanut olla erityisen valppaana, innokkaimmat kun tuppaavat liian lähelle teoksia. Pitäähän niitä hyviä kuvia saada!
Entä itse teokset? Tietenkin näkemyksessäni voi olla fani-lisää, mutta onhan Caven veistossarja The Devil – A Life (2020–2022) todella hieno – ja erittäin nickcavemainen. Paholaisen elämää kuvaavassa 17-osaisessa sarjassa on juuri niitä samoja aineksia, jotka ovat tuttuja myös hänen sanoituksistaan ja musiikistaan: draamaa, uskonnosta tuttua kuvastoa, tunteellisuutta, kuolemaa ja mustaa huumoria.
Vaikka Caven keramiikka on kepeän kitschmäistä ja hänen musiikkinsa usein melodramaattista, hänen aitouttaan ei voi kyseenalaistaa. Cave on aito taiteilija, joka ammentaa taiteensa syvältä itsestään ja elämästään. Ja juuri siksi me fanit hänestä niin lumoudumme.
We Sara Hildénin taidemuseossa 15.1.2023 asti.
2
Iskelmätähti Kikka on viime vuosina noussut uuteen suosioon, ja tuore elokuvakin on parhaillaan teattereissa. Mediassa on tullut vastaan lukuisia tekstejä ja haastatteluja, joissa Kikkaa on luonnehdittu ”edelläkävijäksi” ja ”feministiseksi tienraivajaaksi”. Tämä hieman hämmentää aikalaista, sillä 1980-luvun nuoren silmissä Kikan imago tuntui aikoinaan hyvinkin ”perinteiseltä”.
Tunsin jo sukupolvien kuilun repeytyvän auki edessäni, kunnes muistin, ketä minä itse fanitin 1980-luvulla. Hän oli Joséphine Baker, yhdysvaltalais-ranskalainen tanssija, josta tuli 1920-luvulla maailmankuulu. Hän tanssi lähestulkoon alastomana, banaanihameessa.
Miten uskaliasta ja pre-postmodernia! Näin ajattelin, vaikka mitäpä minä oikeasti tiesin 1920-luvun Pariisista, Bakerin elämästä, ajatuksista ja hänen tanssinsa perimmäisestä filosofiasta. Kaipasin vain itselleni rohkeaa esikuvaa, fanitettavaa naista.
Ehkä myös Kikka-fanitusta voi ajatella tästä näkökulmasta. Tulkinnat historiallisista henkilöistä eivät välttämättä kerro itse henkilöstä, vaan pikemminkin tulkitsijan omista tarpeista.
Joséphine Bakerin hurja elämäntarina kolmessa minuutissa.
3
En ole kovinkaan ahkera iskelmämusiikin kuuntelija. Mutta myönnettävä on, että iskelmämusiikki on osa lapsuuttani ja historiaani, sitä aikaa jolloin radio soi taustalla lähes koko ajan. Siksi melkein yllätyinkin omasta reaktiostani, kun tänä syksynä luin, että Paula Koivuniemi jättää keikkailun.
Eläkepäivät tietysti tähdelle suotakoon, mutta voi sentään! Paula Koivuniemi on esiintynyt niin kauan kuin muistan! Hän on ollut aina!
Kävin hiljattain vinyylilevyjä keräilevän sukulaiseni luona kylässä, ja tulin takaisin kotiin nippu vinyylejä mukanani. Suomalaista iskelmää, mukana tietysti myös Paulaa. Sata kesää, tuhat yötä raikaa taustalla tätä palstaa kirjoittaessani.
Itse asiassa olen kerran ollutkin Paula Koivuniemen keikalla, risteilyllä parisenkymmentä vuotta sitten. Se oli silmiä avaava kokemus: kaikki, myös kravattikaulaiset keski-ikäiset miehet, lauloivat kuorossa ”Aikuinen nainen mä oon!” – ilman ironiaa.
Se tuntui kivalta. Paula teki meistä kaikista ”aikuisia naisia” sukupuolesta tai aikuisuuden asteesta riippumatta.
4
David Lynch on monien fanittama ohjaaja, elokuvantekijä ja maineikkaan Twin Peaksin luoja. Itse en voi sanoa olevani kaikkein uskollisin Lynch-fani, sillä en suinkaan ole ihastuksesta mykkänä ihan kaikkia hänen töitään katsonut.
Mutta. Tällä viikolla Teeman elokuvafestivaalilla näytetään yksi Lynch-suosikeistani: Mulholland Drive (2001).
Muistan, että elokuva herätti aikoinaan monissa hämmennystä. Mitä siinä oikein tapahtui?
Mulholland Drivea onkin turha ajatella perinteisenä ”juonielokuvana”. Se pitää vain kokea – ja joko ymmärtää tai olla ymmärtämättä.
Itse luulin aikoinaan ymmärtäväni, mutta pitänee testata ymmärrykseni uudelleen.
Teeman elokuvafestivaali 16.–20.11.2022. Mulholland Drive lauantaina 19.11.2022.
5
Olin jokin aika sitten kuusi vuorokautta ruotsinlaivassa, karusellissa ja humalassa – ilman alkoholia ja ilman näihin harrastuksiin yleensä liitettyä hilpeyttä.
”Hyvänlaatuinen asentohuimaus”, sanoi kaksikin eri lääkäriä, vaikka oloni ei ollut lainkaan ”hyvänlaatuinen”. Myös kaveripiiristä tuli vertaistukea: aika moni oli joskus kokenut samaa.
Avuksi tuli Epleyn manööveri. Vaikka hieman järjettömältä tuntui kieritellä itseään puolelta toiselle ja väännellä kaulaansa eri asentoihin, tämä kaikki lopulta auttoi. ”Sakka” korvakäytävissä palautui normaaliuomiinsa ja nyt kävelen jälleen jotakuinkin suoraan.
Tasapaino on iloinen asia, sen huomaa vasta kun sen menettää.
Kaarina Lehtisalo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (21.11.2024): Vaietut arktiset sodat, Pikku Kakkosen konsertti, Oro Jaska
Marja Mustakallio on katsellut Yle Areenaa ja viihtynyt pikkupoikien konserttiseuralaisena.
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.
Parasta juuri nyt (12.11.2024): Kevään kirjat, Paris Paloma, Munch-museo, Forest Shuffle, The Devil’s Plan
Mikko Saari on lukenut kirjakatalogeja, kuunnellut uutta musiikkia ja käynyt katsomassa Munchin tauluja.