Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tomi Nordlund löysi Jerry Seinfeldin reality-sarjan, joka ei kerro oikeastaan mistään. Hän on innostunut myös levyhyllynsä läpikäynnistä, pyöräilystä Tampereen maisemissa ja erityisesti Niihaman majasta.
1
Sinun ei välttämättä tarvitse pitää Pearl Jam -yhtyeestä tai baseballista pitääksesi tästä dokumentista. Itse olen Pearl Jam -fani mutta baseball ei merkitse minulle juuri mitään. Silti viihdyin ennakkoluuloistani huolimatta hyvin Pearl Jam: Let’s Play Twon parissa.
Yhtyeen laulaja Eddie Vedder on armoton Chicago Cubs -joukkueen kannattaja. Vuonna 2016 Cubs päätti peräti 108 vuoden kuivan jakson voittamalla baseballin World Series -loppusarjan. Samaoihin aikoihin Pearl Jam konsertoi joukkueen kotikentällä Wrigfley Field -stadionilla.
Dokumentissa muistellaan menneitä ja eletään hetkessä. On kiintoisaa ja koskettavaakin seurata, mitä Cubs merkitsee Vedderille, kuinka veljesmäinen suhde Pearl Jamin keski-ikäisillä muusikoilla on toisiinsa, millaisen yhteisöllisyyden tunteen bändin konsertit synnyttävät ja kuinka tärkeä yhtye on tuhansille ja tuhansille yksittäisille faneille.
Baseball-jutut ovat kivoja, mutta tokihan elokuvan parasta antia tarjoaa Pearl Jamin huumaava soitanta urheilupyhätössä. Vereviä liveversioita kuullaan Blackistä Elderly Woman Behind a Counter In a Small Townin kautta Last Exitiin ja Given to Fly’hin. Klassikoita riittää. Harvoin sitä näkee viisikymppisiä ukkoja yhtä innoissaan. Sitä myös tuli ihmeteltyä, miten noin 38-vuotiaalta näyttävä basisti Jeff Ament voi olla jo 56-vuotias. Rock taitaa pitää nuorekkaana.
Ja vaikka tämä Yle Areenasta löytyvä dokkari on mainio, se ei vedä vertoja Pearl Jam Twenty -elokuvalle (2011). Suosittelen siis samalla sitäkin!
2
Musa Tampere on radiokanava, joka vie kaukaiseen, menneeseen maailmaan. Oikeastaan niin kauas, että Radio Nostalgiakin soittelee tähän asemaan verrattuna silkkaa päivän poppia. Kanavan menneitä aikoja vaaliva ja vahvan aikuinen ote tuntuu aluksi vieraalta ja hieman väljähtyneeltä, mutta kummasti se alkaa koukuttaa. Tässä kanavassa on omanlaistaan aitoutta.
Musa Tampereen ohjelmistoon mahtuu niin jazzia, swingiä ja big band -musiikkia, vanhaa kotimaista tanssimusiikkia, rock’n’rollia, funkia, diskoa ja monenmoisia ikivihreitä. Kiintoisia erikoisohjelmiakin riittää.
Iskelmäosastolla kanava laittaa välillä tuoreempaa vaihdetta silmään, jolloin minä yleensä vaihdan kanavaa. Mutta aika usein sitä tulee sietämättömän nykyiskelmäbiisin soitua palaavansa.
Tätä kirjoittaessani Musalla soi Lady Is a Tramp – jos oikein kuulostelen, niin äänessä on Tony Bennett.
Radio Musa tarjoaa ammattimaista mutta samalla kivan kotikutoista ohjelmaa. Kannattaa kokeilla taajuutta 100,5 FM – tuskin jättää ainakaan kylmäksi.
3
Jerry Seinfeld tietää, miten tehdään show, joka ei kerro mistään. Kenties 1990-luvun nerokkain sitcom-sarja Seinfeld oli juurikin “show about nothing”. Sen hauskuus ei ole himmentynyt vuosien mittaan.
65-vuotias Seinfeld tekee taas sarjaa ei mistään: reality-ohjelmassaan hän ajelee vanhoilla arvoautoilla ja poimii kyytiinsä tuttuja ja vähemmän tuttuja koomikoita. Sitten käydään kahvilla, rupatellaan niitä näitä ja naureskellaan. Jerry itse on harvemmin erityisen hauska – pikemminkin perusmiellyttävä – mutta vierailta irtoaa usein erinomaista tarinaa.
Comedians in Cars Getting Coffee (Koomikoita, kaaroja ja kahvia) on reilun vartin pituisine jaksoineen mitä parasta ”sivusilmällä katsottavaa”. Se tarjoaa pika-avun silloin, kun Netflixistä ei löydy muuta katsottavaa. Kausia on tehty jo viisi, ja koomikoita riittää veteraanisanailijan kyydissä roppakaupalla.
Will Ferrell oli semisiviilissäkin hysteerisen hauska hahmo. Barack Obama ei ole käsittääkseni koomikko, mutta pärjäsi Seinfeldin kanssa mainiosti – tapaamisen tyyssijana toimi Valkoinen talo. Oli myös kiintoisaa seurata, kuinka kunnioitusta herättäviä katseita edesmennyt mestarikoomikko ja siviilissä ilmeisen hankala tyyppi Jerry Lewis sai kaimaltaan.
Steve Martin taas vaikutti aivan mahtavalta kaverilta. Hauskuttajaa ei haitannut sekään, että Seinfeldin auto sattui simahtamaan tien varteen.
4
Monet myyvät cd-levyjään kirpparille, antavat pois tai jopa hävittävät kokoelmansa. Minä en henno tehdä ainakaan kahta jälkimmäistä. Päätin kuitenkin tutustua hyllyni sisältöön uudelleen ja käydä aakkosjärjestyksessä läpi kaikki noin 1 500 nimikettä.
Projekti on tavallaan täysin järjetön mutta toisaalta mielekäs ja tarpeellinenkin. Monet levyistä käyvät kuin päiväkirjasta ja tuovat mieleen jos jonkinlaisia muistoja ja elämänvaiheita. Lisäksi vanhat ostokset tarjoavat usein ikään kuin uusia löytöjä: ”Mitä, oliko hyllyssäni tällaistakin hienoa musaa?”
Toisaalta kokoelmaa tulee uuden kuuntelukierroksen myötä myös perattua – osalla albumeista ei ole enää asiaa hyllyyn, vaan ne päätyvät kirpparipinoon.
Paraikaa etenen J-kirjaimessa. Kuuntelin funk ja acid jazz -yhtye Jamiroquain esikoisalbumin Emergency on Planet Earthin (1993), joka oli parempi kuin muistin. Pysyy hyllyssä. Vuoden 1996 hittilevy Travelling Without Moving taas oli yllättävän keskinkertainen, mutta se saa pitää hyllypaikkansa nostalgiasyistä.
Suosittelen vanhojen levykokoelmien läpikäyntiä kaikille – hämmentävä ja rikastuttava kokemus!
5
Ostin kesäkuussa polkupyörän, mikä on ollut parhaita sijoituksiani aikoihin. Kesäaamuisilla pyörälenkeillä olen oppinut tuntemaan ja näkemään Tamperetta aivan uudesta vinkkelistä, vaikka olen asunut täällä jo 20 vuotta.
Hyvät pyörätiet houkuttelevat, mutta parasta on kuitenkin metsämaisemissa samoilu ja uusien reittien löytäminen. Välillä olo on kuin pikkupojalla, kun seikkailen pyörälläni metsäpoluilla puoliksi eksyneenä. Erityisen kehun ansaitsee maalaisidylliä tulviva Niihaman Maja, jota en olisi löytänyt ilman uutta kaksipyöräistäni.
“Ympärivuotinen taukopaikkasi keskellä kaunista metsäluontoa Niihamajärven rannalla”, mainostetaan Niihaman majan sivuilla.
Kannattaa poiketa majalla ja testata vaikkapa tiistaisin ja torstaisin lämpiävä lenkkisauna.
Tomi Nordlund
