Better Call Saul. Kuva: Netflix

1

Tv-sarjojen viimeiset jaksot ovat aina parasta, jopa silloinkin kun ne ovat onnettomia räpellyksiä joita jälkikäteen kiroilee. Se viimeinen jakso kuitenkin vääntää joskus vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestäneen kanssaelämisen kanveesiin. Nykyihminen tarvitsee pisteen lauseen loppuun voidakseen siirtyä seuraavaan vaiheeseen.

Olen tarkkaillut Breaking Badin maailmaa vuodesta 2008 lähtien, ja sen spin-off sarja Better Call Saul lopetti juuri päätöskautensa ensimmäisen puoliskon tutun tylyyn tapaansa. Jäljellä on heinä- ja elokuulle vielä kuusi jaksoa, mutta tämä paussi pisti ajattelemaan.

Olen elänyt sarjan hahmojen kanssa melkein 15 vuotta, ja vaikka rikosdraama onkin taidolla ja tunteella toteutettu, upeasti näytelty ja jakso toisensa perään omassa maailmassaan suorastaan nerokkaasti rakennettu… en silti voi kieltää sitä tosiasiaa, että olen suunnattoman iloinen sen loppumisesta. Ei tarvitse katsoa enää yhtä ainoaa jaksoa, odottaa seuraavaa kautta, murehtia siitä pysyvätkö näyttelijät elossa sarjan loppuun asti tai ajatella sitä onnistuvatko tekijät möhlimään lopetuksen. Paraskin viihde alkaa toistaa itseään, ja kaavoista on vaikea kammeta itseään ulos.

Voin siis kohta astua seuraavasta fiktiivisestä ovesta sisään, ja kenties nauttia 15 vuoden sijaan puolentoista tunnin mittaisesta elokuvasta, joka sisältää kaiken tarpeellisen.

Better Call Saul Netflixissä.

2

Toistosta puheen ollen, olen kuunnellut aktiivisesti The Fall -yhtyeen tuotantoa. Bändin musiikki oli radiotoimittaja John Peelin mukaan ”aina samaa, mutta aina erilaista”, ja mies puhui asiaa. Edesmenneen Mark E. Smithin luotsaama postpunk-orkesteri aloitti toimintansa vuonna 1976 ja kertasi itseään tuhansin variaatioin yli 40 vuotta.

The Fall nimettiin Albert Camus’n mukaan, se otti vaikutteita krautrockista, Velvet Undergroundilta ja Malcolm Lowryn kirjallisesta tuotannosta. Niin PJ Harvey kuin Sonic Youthkin ovat coveroineet bändiä, ja kotosammalla Läjä Äijälän hulppean nerokas Leo Bugariloves on salakavalasti kopioinut ja toistanut The Fallin kaavaa.

The Fall. Kuva: JT Lindroos

Smith, joka kirjoitti suuren osan The Fallin lyriikoista ja luki ne rytmikkäästi performanssi-taitelijan paatoksella, kutsui itseään ”valmentajaksi”. Hänen alaisuudessaan The Fallissa pelasi yli 40 vakiojäsentä… vaikkei toki yhtäaikaisesti. Ovi siis heilui keskimäärin noin kerran vuodessa, ja jotkut ketjut löysivät oikean rytmin toisia paremmin.

Se, että yksikään rockyhtye kykenee vatvomaan näin antaumuksella yli 30 täysmittaisen studiolevyn verran samaa, aina kuitenkin uutta tempoa, uutta melodiaa ja uutta rakennetta musiikkiin löytäen, omalaatuisia tarinoita vuosikymmenestä neljänteen sepitellen, kertoo jotain merkityksellistä tästä kaavasta.

The Fall on omassa kaavassaan rajaton, ja aina parasta.

3

Entäpä toisto kuvataiteessa? Siitä paras esimerkki on Andy Warholin pop-taide, joka avasi monet ovet nuorelle minälleni luettuani Odessan julkaiseman Popismi-kirjan kasarivuosina.

Warhol tuotti taidetta liukuhihnalta 1960-luvun alusta lähtien, massatuotantoa ja konsumerismia kuvaten, niin Campbellin tomaattikeittopurkkeja kuin Marilyn Monroetakin aina pienin variaatioin toistaen.

Toisto jatkui miehen elokuvissa, esimerkkinä Empire, joka on kahdeksan tunnin liikkuva otos Empire State Buildingista New Yorkissa. Leffan huippuhetki on, kun pulu laskeutuu ikkunalle kolmen ja puolen tunnin kohdalla.

Empire ei kenties ole historian kiinnostavimpia elokuvia muuten kuin teoriassa, mutta Warholin idiosynkraattinen rakkaus niin elokuvia kuin musiikkiakin kohtaan avasi valtavia mahdollisuuksia epäkaupalliseen taiteeseen.

Warholin vuonna 1964 ohjaama Batman Dracula oli ensimmäinen camp-tyylinen elokuva edellämainitusta supersankarista ja hänen tuottamansa ja Paul Morrisseyn ohjaamat myöhemmät elokuvat merkittäviä vastakulttuuriteoksia… puhumattakaan Velvet Undergroundin vaikutuksesta rockmusiikkiin.

Kissakin jahtaa omaa häntäänsä, vuodesta toiseen.

4

Eikös kirjallisuuskin tuota tätä toistoa tänä päivänä loputtomiin? Yksittäinen romaani on melkeinpä harvinaisuus, ja samat tutut hahmot seikkailevat erimittaisissa sarjoissa uusia arvoituksia vuodesta toiseen kohdaten.

Onpa kysymyksessä Poirot, Daenerys Targaryen, Jasperodus-robotti taikka Mujusen Väinö, nämä hahmot löytävät tiensä lukijoiden – ja usein kirjailijoidenkin – sydämiin, joskus jopa väkisin.

Kirjasarjoja. Kuva: JT Lindroos

Charles Willeford kirjoitti murharyhmän etsivästä Hoke Moseleystä viisi kirjaa, joista vain neljä julkaistiin. Kirjat ovat dekkarikirjallisuuden helmiä, mutta Willeford ei olisi koskaan halunnut kirjoittaa kirjasarjaa.

Kun romaaneista ensimmäinen, Miami Blues, osoittautui niin mestariteokseksi kuin myyntimenestykseksikin, kustantaja vaati jatko-osia. Willeford kirjoitti sellaisen vastahakoisesti, ja kirjassa Grimhaven ”sankarimme” tappaa kaksi teini-ikäistä tytärtään ja pääsee odottamaan kuolemanrangaistustaan – täten varmistaen sarjan loppumisen toiseen kirjaan.

Kirjaa ei kuitenkaan julkaistu, ja Hoke Moseley jatkoi tarinaansa kolmen hienon jatko-osan verran ennen kirjailijan kuolemaa.

Moseley-kirjat eivät olleet jatko-tarinoita, vaan juoni kulki yhdessä kirjassa alusta loppuun. Vain pääosan esittäjät ja maisemat toistuivat.

5

Sanoinko jo, että toisto on tänään parasta? Onhan kertaus opintojen äiti.

Ja mikä tekee lopusta ja lopullisuudesta hyvän asian? Miksi ympyrä suljetaan? Maasta me tulemme ja maaksi me muutumme, eikö se näin mennyt?

Siksipä tv-sarjojen viimeiset jaksot ovat aina parasta, jopa silloinkin kun ne ovat onnettomia räpellyksiä joita jälkikäteen kiroilee.

JT Lindroos

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua