Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Granlundin listalta löytyy mm. Amos Rexin Ars Fennica -näyttely ja Ylen Kikka-kuunnelmasarja.
1
Luin joitain kuukausia sitten internetistä, että keskimääräinen taidenäyttelyssä vieraileva ihminen keskittyy yhteen taideteokseen alle viisi sekuntia.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi. Johan oli komeat metsot! Missä niitä luurankomaalauksia oli?
Viisi sekuntia on aika vähän, jos teos vaatii katsojalta jotain. Huonon tai mitäänsanomattoman tai aiheeltaan kuluneen taiteen parissa viisi sekuntia voi olla liikaakin. Niin kuin vaikkapa joidenkin ihme maalattujen metsojen.
Kävin kesällä kaksi kertaa Helsingin Amos Rexissä. Ensimmäisellä kerralla lasten kanssa, toisella kerralla ilman. Oli pakko, sillä huomasin kuuluneeni siihen ihmisryhmään, josta internetissä oli joitakin kuukausia sitten kirjoitettu. En ehtinyt kokea Ars Fennica -ehdokkaiden teoksia niin kuin ne olisi pitänyt. Ihaillen, syventyen, ajatellen, ratkaisten.
Näyttelyn suosikikseni nousi lopulta Ragnar Kjartanssonin 2,5 tuntia kestävä elokuva The Boat, joka on osa yhdeksänosaista teossarjaa Scenes From Western Culture. Siitä on netissä katsottavana 34 sekunnin mittainen versio, mutta se ei kerro vielä mitään, vaikka teoksessa ei oikeastaan paljon muuta tapahdukaan.
En avaa kokemustani enempää. Kannattaa pysähtyä teoksen ääreen, istua vaikka alas ja keskittyä.
2
Populaarikulttuurin parissa työtään tekevillä on usein ainakin kaksi eri suuntaan vetävää voimaa: kaupallisen menestyksen paine ja taiteellisen kunnianhimon vaade. Niistä ensimmäinen tulee yleensä mutta ei aina ulkopuolelta ja jälkimmäinen yleensä mutta ei aina sisäpuolelta, taitelijasta itsestään.
Ei ole harvinaista, että joku, vaikkapa popmusiikkia tekevä henkilö, hylkää kokonaan omat taiteelliset pyrkimyksensä saadakseen mahdollisimman suuren yleisön.
Harvinaisempaa on, että vaikka yleisöä olisi tarjolla, taiteilija päättää toteuttaa vain sitä jotain, mitä hänellä on sisällään.
Pykärin toinen tuottaja-albumi O on poikkeuksellinen tapaus suomalaisessa musiikissa. Mikko Pykäri on Suomen taitavimpia äänenluojia, ja kun hän ilmeisesti on päättänyt unohtaa kaiken muun paitsi oman visionsa, lopputuloksena on kiehtovaa, monipuolista ja kokonaisuutena sinne tänne singahtelevaa musiikkia. O:lla vierailee lukuisa joukko artisteja, muun muassa Nick Triani, F, Ringa Manner, Sami Suova, Sandhja ja Karina. Heistä jokainen tuo oman lisänsä Pykärin musiikkiin.
Vuoden kotimaisia albumeita, ehdottomasti.
3
Yle on kunnostautunut suomalaisen audioskenen esitaistelijana. Podcastit, haastattelusarjat, nettiradiot ja sen sellaiset ovat nykyään peruskauraa kaikilla mediataloilla, myös kaupallisilla, mutta vain Yle on tehnyt tuntuvia rahallisia satsauksia perinteisen radioteatterin luomiseen. Vuosi sitten kesällä ihastutti Göstä Sundqvistista kertova kuunnelmasarja Itkisitkö onnesta? Tarina Gösta Sundqvistista.
Tänä vuonna kunnari lyötiin 20-osaisella Kikka – Tarina tähdestä -sarjalla.
Musiikkidraamassa kuljetetaan kahta tarinaa: tamperelaisen Kirsi Sirénin (os. Vielonen) matkaa Rosendahlin yökerhosta esiintymislavoille ja lopulta platinamyynteihin sekä kuvitteellisen, nykyajassa elävän Kikka-fanin matkaa Tampereelle – ja omiin muistoihin.
Kuunnelma tempaa mukaansa ja kirjoittaa Kikan historian uudella, silmiä avaavalla tavalla.
4
Mistä päästäänkin itse Kikkaan. Ylen musiikkidraaman innoittamana annoin heinäkuussa itselleni tehtävän. Kuuntelin Kikan koko tuotannon kronologisessa järjestyksessä.
Valehtelisin, jos väittäisin kuuntelukokemuksen olleen helppo. Tuhottoman suuri osa laulajan levyttämistä kappaleista on tylsiä ja nopeasti sutaistuja kopioita samasta teemasta. Vähintään kolmannen albumin kohdalla alkaa päässä jyskyttää: eikö Kikka mistään muusta laula kuin seksistä?
Toisaalta parhaimmillaan Kikan viekoittelevat kappaleet ovat vastustamattoman ihania. Hän ei ole taitavimpia laulajia, mutta esiintyjänä hän oli vertaansa vailla 1990-luvun Suomessa – ja olisi luultavasti myös tässä ajassa.
Sukkula Venukseen, Mä haluun viihdyttää ja Tartu tiukasti hanuriin lienevät tuttuja suurelle osalle suomalaista aikuisväestöä, mutta todellinen kadonnut helmi on Kikka 3 -albumin avaava Onnen nainenkin silloin vasta saa. Hauskoine räppeineen ja seksipositiivisine säkeineen se edustaa Kikkaa pirskahtelevimmillaan.
Kannattaa tsekata erityisesti Kikan tv-esiintyminen vuodelta 1991 Suomi soi -ohjelmassa.
Se viihdyttää.
5
Brittikoomikot David Mitchell ja Robert Webb ovat vastuussa monesta hauskasta. Vuosina 2003–2015 esitetty Peep Show kuuluu aikamme parhaisiin komediasarjoihin, eikä sketsisarja That Mitchell and Webb Look jää siitä kovin kauas. Kannattaa kirjoittaa Googleen vaikkapa lause: ”Are we the baddies”, klikata videolinkkiä ja nauraa.
Mitchell ja Webb esittävät pääosia vuonna 2017 tehdyssä 6-osaisessa komediasarjassa Kuokkavieras, jonka Yle näytti tänä kesänä. Sen lähtötilanne on yksinkertaisen kutkuttava. Kun pitkään toimineen maalaispubin isäntä kuolee, hänen ainoa poikansa Stephen (Mitchell) palaa kotikonnuilleen ottaakseen pubin haltuunsa. Isän hautajaisiin saapuu kuitenkin myös suvun unohtama kasvattilapsi Andrew (Webb), josta katsoja ei voi olla varma, onko hän huijari vai ei.
Seuraa noloja tilanteita, yllättäviä juonenkäänteitä ja tukusti hauskoja hetkiä.
Antti Granlund
