Tarot-korttien vähän tunnettu historia – tiesitkö, että ne ovat pelivälineitä siinä missä tavalliset pelikortitkin?

Kuva: Mikko Saari

Mikko Saari, teksti ja kuvat

Moni suomalainen tuntee tarot-kortit ennustusvälineinä: ne ovat ne erikoiset pelikortit, joissa maina on tavallisten herttojen ja patojen sijasta kolikoita ja kuppeja, ja kaikenlaisia omituisia ylimääräisiä kortteja, kuten kuolema, hirtetty ja paholainen. Harva tietää, että ennustaminen on kuitenkin aivan päälleliimattu kuvio ja tarot-kortit olivat – ja ovat yhä – ensisijaisesti pelikortit, joilla pelataan oivallisia tikkipelejä edelleen.

Ihan tuore juttu tarot-korteista ennustaminen ei toki sekään ole: ennustamisesta on kirjallisia lähteitä 1750-luvulta Bolognasta. Kortit ovat kuitenkin vielä vanhemmat; varhaisimmat säilyneet tarot-kortit ovat peräisin 1400-luvun alusta Pohjois-Italiasta, missä tarot keksittiinkin. Tämä on jo varsin kaukaista historiaa, kun otetaan huomioon, että pelikortit ylipäänsä yleistyivät Euroopassa noihin aikoihin.

Ranskalaisen tarotin kortit näyttävät hyvin paljon tavallisilta pelikorteilta. Ranskalaisuus näkyy kuvakorteissa: kuningas on tietysti R niin kuin Roi.

Okkultistista satuilua

Tarot-korttien okkultistiseen historiaan liittyy kaikenlaisia villejä väitteitä. Antoine Court de Gébelin (1725–1784) esitteli ensimmäisenä teorian tarot-korteista ajattoman esoteerisen viisauden varastona, jossa egyptiläisten viisaus on säilynyt. Tämä oli Court de Gébelinin ensivaikutelma heti, kun hän näki tarot-pakan ensimmäistä kertaa.

Harmi vain, että Jean-François Champollion tulkitsi Egyptin hieroglyfit vasta 1800-luvun puolella, eikä Court de Gébelin siis oikeastaan tiennyt asiasta mitään. Hänellä oli kuitenkin pokkaa väittää, että egyptiläiset papit toimittivat tarotin sitten Roomaan paaveille, jota kautta 1300-luvulla tarot päätyi Avignoniin ja Ranskaan. Egyptistä ei tietenkään koskaan löytynyt mitään jälkeä tarot-korteista. Tavallisia pelikortteja sen sijaan on löytynyt.

Romanit liittyvät luonnollisesti asiaan. Romaniväestöä on pidetty yhtenä kanavana, jota pitkin pelikortit Eurooppaan tulivat, ja aikoinaan romanien arveltiin tulleen Egyptistä (mistä englanninkielen gypsies-nimityskin tulee). Eipä tämäkään paikkaansa pidä. Todellisuudessa Pohjois-Intiasta kotoisin olevat romanit saapuivat Eurooppaan 1300-luvulla ja siten tavallisten pelikorttien kannalta vähän myöhässä. Pelikorttien alkuperä on sinänsä samansuuntainen kuin romanien: Eurooppaan kortit ovat saattaneet tulla Intian suunnalta. Tarot-kortit ovat kuitenkin tutkijoiden mukaan italialainen keksintö, joka syntyi 1400-luvulla uuden tarocco-pelin pelaamista varten.

Tämä ajankohta liittyykin erinäisiin tarot-pakan erikoisuuksiin. Tarot-korttien neljän kuvakortin hovi oli 1400-luvulla vallitseva malli tavallisissakin pelikorteissa, nykyiseen kolmen kuvakortin hoviin päädyttiin myöhemmin, mutta tarot-pakat eivät enää muuttuneet. Myös ennustuskorteissa yleiset maat eli kupit, kolikot, miekat ja sauvat olivat tuolloin Italiassa tavalliset – ja ovat itse asiassa pohjoisitalialaisissa korteissa edelleen. Tarot, italiaksi siis tarocco, levisi ensin Sveitsiin ja Ranskaan ja sieltä sitten pitkin manner-Eurooppaa. Ranskassa pelin nimeksi tuli tarot, saksankielisissä maissa tarock. Erityisesti tarock levisi Itävalta-Unkarin alueella.

Piemonten alueen pakka on kaunis ja bolognelaista helppokäyttöisempi. Korttien kuvitus on valitettavasti kärsinyt siinä kohtaa, kun korteista on tehty kaksipuolisia. Kuolema ei enää näytä hurjalta viikatemieheltä vaan lähinnä innokkaalta melojalta.

Pelattiinko tarotia Suomessa?

Tarot levisi eri puolille Eurooppaa, mutta ei kaikkialle. Englannin kanaali on ollut joillekin muillekin korttipeli-innovaatioille ylittämätön este, näin myös tarotille. Tarot-pelit ovat tikkipelejä, joissa lasketaan pisteitä korteista, eikä tälle idealle ole juuri Englannissa lämmetty. Myöskään Iberian niemimaalle tarot ei koskaan levinnyt laajamittaisesti. Tästä seurasi myös se, ettei peli ole koskaan yleistynyt Amerikoissa, kun innokkaimmissa siirtomaavaltioissa sitä ei pelattu. Euroopassa pelillä on kolme päähaaraa: italialaiset muunnelmat, ranskalainen tarot ja entisen Itävalta-Unkarin alueella levinnyt saksalainen tarock. Näillä alueilla tarotia pelataan yhä suht aktiivisesti.

Miten sitten tarot ja Suomi? Se on hyvä kysymys. Kovin suuria jälkiä peli ei ole jättänyt, joten arvelisin, että sitä ei juurikaan pelattu. Tanskassa pelattiin saksalaissukuista Grosstarockia ja peliä harrastetaan edelleen; mestaruuskisat pelattiin viimeksi vuonna 2021 ja paikallisia tarok-kerhoja on kymmenkunta. Kuvat kerholaisista osoittavat kuitenkin tilanteen olevan saman kuin vaikkapa kotimaisen skruuvin kanssa: pelaajakunta on jo jokseenkin harmaantunutta. Suomalaisessa korttipelikulttuurissa näkyy reippaasti venäläisiä vaikutteita, eikä sieltä suunnalta tarot-vaikutteita ole tullut, eikä Ruotsistakaan mainittavampaa tarot-innostusta Suomeen ole vyörynyt.

Nämä upeat kortit ovat varhaisimmasta tunnetusta marseillelaista tyyliä edustavasta tarotpakasta, jonka teki Jean Noblet noin vuonna 1650. Jean-Claude Flornoy teki Ranskan kansalliskirjaston kokoelmista löytyvästä pakasta upean uusintaversion 350 vuotta myöhemmin.

Tarot-pelien perusteet

Tarot-pakassa on siis 78 korttia: on tavalliset kuva- ja numerokortit, eli neljä neljäntoista kortin maata, joissa on kortit 1–10 ja neljä kuvakorttia (kuningas, kuningatar, ratsu ja sotilas). Lisäksi on 22 kortin valttimaa, tarotit, jossa on valtit 1–21 ja narri. Näillä valttikorteilla on toisissa pakoissa (ranskalaiset ja itävaltaunkarilaiset) pelkät numerot, toisissa (italialaiset) kortit on myös nimetty. Ranskalaisissa ja itävaltaunkarilaisissa pakoissa on ranskalaiset maat eli tutut hertat, padat, ristit ja ruudut, italialaisissa sitten perinteiset italialaiset. Itävaltaunkarilaiset pakat ovat tavallisesti lyhennettyjä eli 54-korttisia, niistä on poistettu pienimmät numerokortit.

Tarot-pelit ovat käytännössä poikkeuksetta tikkipelejä. Tämä on kaikista suurin korttipelien alalaji ja Suomessakin hyvin tunnettu: suomalaisille tärkeimpiä tikkipelejä ovat globaali menestyspeli bridge, Ruotsista tullut lastenpeli femkort eli viimeinen tikki, pohjoisen tukkikämpillä suosittu uhkapeli ramina ja rahojen loputtua kunniasta pelattu vistimuunnelma tuppi ja Suomen kansallispeliksi (minusta täysin perusteettomasti!) nimitetty marjapussi sekä Sauli Niinistön suosikkipeli huutopussi. Nämä pelit ovat kaikki muuten kansainvälistä tuontitavaraa: marjapussi on keskieurooppalainen peli, huutopussi venäläinen, tuppi norjalainen, ramina yleiseurooppalaista peliperinnettä ja bridge amerikkalaisten englantilaisesta perinteestä kehittelemä.

Saksalaisen Cego-pakan valttikorteissa on eläinkuvitusta. Cego on Badenin seudun erikoisuus, jossa paikalliseen tarot-peleihin sekoittuu Napoleonin sodista kotiutuneiden sotilaiden tuomaa espanjalaista peliperinnettä.

Tikkipeleissä pelaajille jaetaan sama määrä kortteja. Jokainen pelaa vuorollaan kortin tikkiin ja yleensä suurin kortti tikin aloittanutta maata voittaa. Tikkipeleissä voi olla käytössä myös valtti, jolloin suurin valtti vie voiton. Tikkipelien säännöissä on valtavasti variaatiota: mitä kortteja saa milloinkin pelata, miten valtti määräytyy, onko tavoitteena voittaa tikkejä, kerätä pisteitä voittamalla arvokkaita kortteja vai välttää tikkien ottamista – vaihtelua on loputtomiin.

Tarot-peleissä lasketaan pisteitä ja käytetään valttia. Valtti ei vaihdu: tarotit ovat aina valttia. Pisteitä kertyy voittamalla kuvakortteja ja arvokkaimpia valtteja. Yleensä tarot-peleissä on joku pelinviejä, joka lupaa voittaa vähintään puolet jaossa olevista pisteistä. Muut pelaajat yrittävät estää pelinviejää onnistumasta, mutta joku pelaajista saattaa myös salaa olla pelinviejän puolella – niin salaa, ettei pelinviejä itsekään tiedä, kuka hänen liittolaisensa on.

Bolognelaisen tarot-pakan kuvitus on perinteistä italialaista ja kaunista kuin mikä, mutta pelaamisen kannalta hivenen hankalaa, kun korttien nurkista puuttuu kulmaindeksit. Kuvakorttien erottaminen toisistaan on paikoin työlästä. Valtit on sentään enimmäkseen numeroitu.

Slovenialainen tarok

Itse olen ihastunut slovenialaiseen tarokkiin. Slovenialainen muunnelma on korttipelinoviisin näkökulmasta melko mutkikas peli tarjoushuutokauppoineen, mutta tarot-pelien mittapuulla se on mukavasti keskitasoa. Se on riittävän mutkikas ollakseen kiinnostava ja pelaamista kestävä, mutta selvästi monimutkaisimpia pelejä yksinkertaisempi. Pelin pystyy opettamaan melko vaivattomasti uusille pelaajille, joilla on edes jotain korttipelitaustaa.

Slovenialaisen tarokin säännöt löytyvät Korttipeliopas-sivustolta. Korttipelioppaassa on myös ranskalaisen tarotin säännöt. Sitäkin voi kokeilla, mutta minun mielestäni ranskalainen peli on turhan paljon kiinni korttien jaosta, ja osaavien pelaajien kesken turhan moni jako päättyy ympäripassaukseen ja välittömään uuteen jakoon.

Jos tarotia haluaa pelata, tarvitaan tietysti tarot-kortit. Lautapelikaupoista löytää pelitarkoituksiin suunniteltuja pakkoja. Kirjakaupoista löytyvillä ennustuspakoilla voi myös pelata, mutta niitä ei useinkaan ole tarkoitettu pelaamiseen, joten niiden käyttämisessä on omat hankaluutensa. Slovenialaisen tarokin pelaamiseen on myös olemassa Valat-sivusto, jossa tarokia voi pelata slovenialaisten kanssa.

Vaikka tarot ei aikoinaan Suomeen levinnytkään, olen yrittänyt työskennellä pelin maineen levittämisessä Suomessa, sillä kyse on historiallisesti merkittävästi ja pelillisesti erittäin kiinnostavasta peliperheestä. Olisi sääli, jos tarot-kortit tunnettaisiin vain ennustusvälineinä, sillä niillä on paljon muutakin tarjottavaa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua