ESSEE | Ulla-Maija Svärd sukeltaa uudenvuodenesseessään mullan alle, rihmastojen sekaan, mustamörskyjen, rusakkonuljaskojen ja ”suo-muorakkaiden” ihmeelliseen maailmaan.
Sienivuosi oli hyvä ja tattisato erinomainen. Vuosien tauon jälkeen pääsin taas sienimetsään. Vuokrasin auton kuukaudeksi näitä retkiä varten ja löysin itselleni uudet salaiset sienipaikat Hämeenkyrön suunnalta ja Kuusamosta, sillä entiset jäivät Kirkkonummelle ja Vantaalle muutettuani Tampereelle. Tarkemmin en kerro, sillä sienestäjät eivät koskaan paljasta salaisia paikkojaan, ja jos joku kehtaa kysyä, vastataan aina niin epämääräisesti ja summittaisesti, etteivät salaisuudet paljastu.
Kerran kävi kyllä ohraisesti, kun Hesarin sunnuntaisivuilla oli haastattelu Elisabeth Rehnistä, joka tuli siinä paljastaneeksi parhaan sienipaikkansa sijainnin riittävällä tarkkuudella. En tunne Rehniä, enkä ollut häneen koskaan metsässä törmännyt, mutta paikka oli sama jossa minulla oli tapana käydä sienikaverini Anja N.:n kanssa, jota muistan aina sienessä ollessani. Sienikaveriksi ei aleta kenen tahansa kanssa, mutta kun liitto on solmittu, se kestää. Ja vaikka meillä on nyt uudet metsät mielessä, sienikeskustelut ja -kuvat ovat tärkeä osa yhteistä vuodenkiertoamme.
* *
Sienet, kaikenlaiset sienet ovat kiehtovia. Ne eivät ole kasveja, eivätkä eläimiä, ne ovat jotain muuta, salaperäisiä olioita, jotka risteilevät rihmastoina näkymättömissä maan alla ja löytävät aina suorimman tien haluamaansa kohteeseen. Sieni panee ruumiinsa ravintoon, päinvastoin kuin eläimet, jotka panevat ravinnon ruumiiseensa. Maan pinnalla näemme itiöemän, maan sisältä valoa kohti tunkevan sienen sukuelimen, jonka tehtävä on levittää sienen itiöitä ympärilleen.
Sienten elämää tutkitaan enemmän kuin koskaan aiemmin ja niistä tiedetään enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, sillä maan alta on paljastunut tutkijoille yhä hämmästyttävämpiä mielikuvitusta kiihottavia asioita. Sienillä on nykytiedon mukaan suurempi osa elämässämme kuin osasimme aiemmin edes aavistaa. Nyt tiedämme, että maailmaa ilman sieniä ei ole, sillä jos niitä ei olisi, ei olisi kasvejakaan ja kaikki romahtaisi.
* *
Alkukesällä ilmestyneen Suomen Kuvalehden (22/2021) kannessa komeili korvasieni, sienivuoden airut, joka on merkillinen yhdistelmä tappavaa myrkkyä ja kulinaristista herkkua, valmistustapa ratkaisee kumpaa. Se lehti ei päätynyt kierrätykseen; Milka Valtasen kirjoittama teksti ja Marjo Tynkkysen hienot kuvat innoittivat mieltä ja tulevan sienisadon odotusta niin, että lehti säilyy varmassa tallessa.
Otsikosta ”Metsän aivot” selviää se tärkein. Jutussa kerrotaan monta ihmeellistä asiaa, joiden ajatteleminen huimaa:
”On opittu, että ne osaavat muuttaa kivet soraksi, liikkua aavemaisella nopeudella maan päällä ja alla, muokata omia geenejään, sulattaa ravintoa itsensä ulkopuolelta ja soluttautua toisiin sieniin. On zombie-sieniä, jotka osaavat loisia muurahaisissa, vallata niiden elimistön..”
Eikä siinä kaikki, puiden ja sienien välisestä symbioosistakin tiedetään yhä enemmän:
”Ravinteet eivät liikukaan pelkästään sienen ja puun välillä, vaan kasvit voivat myös lähettää rihmaston kautta entsyymejä toisilleen. Kuolemaa tekevä puu saattaa luopua käyttämistään ravinteista ja lähettää ne rihmaston kautta muille puille. Varjossa kasvava taimi voi saada ylimääräisiä resursseja vahvemmilta naapureiltaan.”
Tämän jos minkä pitäisi herättää ajatuksia, myös meidän ihmisten välisistä rihmastoista!
* *
Lokakuun puolivälissä televisiosta tuli Skavlanin syyskauden viides jakso. Hyväntuulinen ja kiinnostava keskusteluohjelma valitettavasti päättyi tähän kauteen.
Yksi haastateltavista oli nuori brittibiologi Merlin Sheldrake, joka kertoi sienitutkimuksista ja uusimmasta kirjastaan Entangled Life.
Sheldrakenin mukaan kysymys sienirihmastojen muodosta on kuin kysyisi minkä muotoista vesi on. Hän kertoo sitten Skavlanille siitä, miten sienirihmastot kiertävät esteitä ja luovat tehokkaita liikenneverkostoja sijaintinsa mukaan.
Kun japanilaiset tutkijat selvittivät rihmaston liikkumista viljellyn limasienen avulla ja asettivat suureen petrimaljaan limasienten ravintoa eli kauraryynejä Tokion asetuskeskusten mukaisesti, niin muutamassa tunnissa sienet loivat Tokion metrokarttaa muistuttavan rihmaston etsiessään tehokkainta reittiä yhdistämään ravintopaikat keskenään, kuin insinöörit metroverkostoa luodessaan.
Valitettavasti ohjelma poistuu Yle Areenasta jo 1.1.2022, mutta haastattelu löytyy myös YouTubesta. Lisäksi Sheldraken kirjat on saatavissa englanninkielisinä. Toivottavasti suomalaisetkin kustantajat kiinnostuisivat kirjasta, lukijoita kyllä löytyisi!
* *
Hyvä sienivuosi huipentui juuri ennen joulua elokuvateatterin hämärässä, kun katsoin dokumenttielokuvan Piemonten tryffelinmetsästäjät, joka kertoo Piemonten metsissä valkoisia tryffeleitä koiriensa kanssa etsivistä vanhoista miehistä. Näistä ketteristä ukoista tuli mieleen isäni, joka jo varhain opasti meitä kaikkia neljää lastaan sienimetsän iloihin. Hän joka vielä yli kahdeksankymppisenä polki sienipaikoilleen oikaisten ”ihan vain lyhyen matkaa” moottoritietä pitkin ja loikki ketterästi sammalikoissa ja kallioilla sieniä etsiessään.
Kunpa hän olisi päässyt näihinkin metsiin kaipaamansa sekarotuisen Santun kanssa, joka aikoinaan räksytti ilkkuville oraville pihallamme! Saatoin kuvitella palomies-runoilija-isäni myös Piemonten kujille iltahämärissä sienikauppoja tekemään, ja olisi hän voinut karata äidin valvonnasta keskiyöllä metsään rakkaan koiransa kanssa, erään elokuvan kahdeksankymppisen miehen tapaan…
Kun vanha mies puhelee nuorelle sienikoiralleen syviä elämänsä päättymisestä, suunnitellen samalla riittävän hullun naisen etsimistä ja naimista saadakseen karvakuonolleen hyvän hoitajan kuolemansa jälkeen, ei sen hauskempaa ja rehellisempää rakkauspuhetta ole, ja kun rumpujen ääni kaikuu kesäillan hämyssä, tulee niitä kiihkeästi hakkaavan miehen suru ja tuska kaikille ymmärrettäväksi.
* *
Kun lumi on peittänyt metsät ja vuosi vaihtunut, on aika lukea vanhoja sienikirjoja ja tutkia kivipainossa painettuja tarkkoja, hienosti piirrettyjä sienikarttoja.
Sienien tunnistamiseen ja määrittelyyn en niitä suosittele, mutta nautintoa ne antavat. Yksi aarteistani on vuonna 1907 painettu Suomen tärkeimmät ruokasienet selityksineen (K.E. Holm Helsinki, 1907):
”Tavallisesti kartetaan pilperoisia siinä luulossa, että on mahdotonta erottaa syötäviä myrkyllisistä lajeista. Mutta koska ne useilla seuduin ovat tavallisimpia ja runsaimmin esiintyviä sieniämme ja usein kasvavat muita lajeja aikaisemmin, on kylläkin suotavaa että niitä useammin koottaisiin. On kuitenkin viisainta aina liottaa ja kiehauttaa ne ainakin siksi, kun on varmasti saatu sienen vaarattomuus selville. Varmin keino saada selville onko pilperoinen myrkyllinen, vai eikö, on maistaa paria helttaa. Jos näillä on lievä maku, on sieni syötäväksi kelpaava, jos ne taas maistuvat karvaalle, ei sientä tule käyttää.”
Mitä nämä pilperoiset oikein ovat? Se selvisi googlaamalla, sillä sienikartassa oli onneksi myös sienen latinankielinen nimi Russula decolorans. Sienihän on tuttu kangashapero! Itse en sienien latinankielisiä nimiä hallitse, mutta olen tavannut joskus miehen, joka kertoi käyttävänsä vain niitä puhuessaan sienikaverinsa kanssa. Sienihulluus yhdistää ja ilmenee monin tavoin.
Mutta entä sienien suomenkieliset nimet, jos ne eivät mieltä kiihota ja sieni-innostusta lisää, niin ei sitten mikään!
Myrkkynääpikkä, haisuhapero, känsätuhkelo, palterohapero, rusakkonuljaska tai limanuljaska (kelpo sieni sekin) ja hallavahakas, jonka nimi leijuu ihanasti suusta ääneen lausuttuna, tai vielä: nurmitupaskynsikäs, tupashaprakas, mustamörsky…
Vuosia puhuin suo-muorakkaista, kunnes eräänä syksynä valkeni, että sieni on oikeasti suomu-orakas, kutsun niitä silti suo-muorakkaiksi tai väännän suomurekkeiksi. Pääasia että tunnistan sienen – en sitä kerää, mutta sen tervehtiminen tuo aina hyvän mielen.
Ihminen on kerännyt sieniä tuhansia vuosia. Niitä on käytetty ravinnoksi, lääkkeiksi ja niillä on tehty taikoja ja myrkytetty. Vanha kansa hävitti tuvasta kärpäsiä laittamalla kärpässienen paloja lillumaan maitotilkassa, myrkytystä varten oli oma suppilomainen lasiastia tuvan pöydällä. Ehkä siitä tulee kärpässienen nimi.
Shamaanit söivät sieniä matkatessaan tuonpuoleiseen, aliseen. Nykyaikana jotkut luulevat laajentavansa tajuntaa, myrkyllisiä sieniä syömällä. Epäilen vahvasti tajunnan laajentamisen tehoa. Kysymys taitaa olla ennemminkin myrkytystilassa koetuista houreista, koska yhtäkkinen valaistuminen ei ilmene ulkopuoliselle tarkkailijalle kuin sekoiluna.
Sienien mysteerit ovat kuitenkin kulkeneet alitajuntamme syövereissä jo kauan ja niillä on ollut tärkeä merkitys ihmisten yhteisessä tietoisuudessa. Sienillä on symbolisia merkityksiä seksuaalisuudesta ja kuolemasta, turhaan ei mustaa torvisientä kutsuta Ranskassa nimellä trompette de la mort, vaikka se varsin herkullinen, kolmen tähden sieni onkin. Se on minunkin lempisieneni, mustatorvisienikeittoa hienostuneempaa keittoa ei ole!
* *
Sieniä on joka puolella, astioissa, kangaskuoseissa, koruissa ja koriste-esineissä. Moni meistä on saanut istua päiväkodin sienijakkaralla kuuntelemassa satua metsän keijuista ja menninkäisistä. Usein näissäkin saduissa on sienillä osansa, sillä ainakin satukirjojen kuvista niitä on helppo löytää.
Sienet ovat aina kiehtoneet myös psykoanalyytikoita, taiteilijoita, runoilijoita, sadunkertojia ja taiteilijoita, eikä se ole mitenkään kummallista. Siksipä kerron vielä eräästä merkittävästä sienitieteilijästä, johon minulla on ollut onni tutustua kirjoitusten ja kuvien perusteella.
Hän on Anatolij D. Mbdrinovin, jonka teoksista koottuja otteita löytyy kirjahyllystäni. Kirjan on sen kansitekstin mukaan koonnut Vladimir Kustodijev kardaniankielisestä alkuteoksesta Ha Mbdrinovi gostrov svampi, suomennos on Irina Muromtsevan.
Lainaan teoksesta tähän loppuun pari herkullista sieniruokakuvaa ja ohjetta sieniruokiin, joita varmuuden vuoksi ehdottaisin vain silmin syötäviksi.
Kirjan on kustantanut taiteilija Viggo Wallensköldin painolaitos, mistä voinette tehdä omat johtopäätöksenne.
Varmaa on että Wallensköldin teokset osuvat aina mielen syviin kerroksiin. Gostrov svampi!
Ulla-Maija Svärd
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuunnelmia kansalle, tai unohdetun taidelajin ylistys
RADIO | Alkutalven ajanvietteeksi voi suositella sukellusta radiokuunnelmien ihmeelliseen maailmaan. Yle Areenan mahdollistama intensiiviperehdytys herättää ajatuksia tästä ylenkatsotusta taiteenlajista.
Miksi miehet eivät vaivaudu kirjoittamaan lapsille ja nuorille – vai eivätkö he enää osaa?
KOLUMNI | Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat ovat järjestään naisia. Viimeisin miesvoittaja on vuodelta 2008, Matti Kuusela muistuttaa.
Kiertoilmaisujen sietämätön keveys ja tuska – kolumni pyhäinpäivälle
KOLUMNI | ”Minä en enää varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta kammoan jäähyväisiä. Pelkkä ajatus hyvästeistä elämäni ihmisille pakahduttaa sydämeni”, Maarit Saarelainen kirjoittaa.
Pistäkää nimi mieleen: toimittaja Jaakko Keso
KOLUMNI | Päivi Vasara on viehättynyt Jaakko Keson Tämä on Amerikka -sarjaan, joka on katsottavissa Yle Areenassa.