Purnu on siitä mainio paikka, että sen vehreydessä on aina mukava käydä, vaikka itse näyttelyt eivät joka vuosi parhaalla mahdollisella tavalla sytyttäisikään. 

Tänä vuonna tarjolla on kuitenkin myös poikkeuksellisen hyvä näyttelykokonaisuus. Lumoukseen sisältyy salaperäisyyttä, rauhaa ja häikäisevääkin tekemisen taitoa.

Tuliosta elokuvataiteen ytimeen

Lumoavin teos löytyy paviljongista 3. Sami van Ingenin lyhytelokuva Polte (2018) naulitsee katsojansa pimeään huoneeseen näyttäen suuntaa sille, mitä elokuvataide voisi upeimmillaan tarjota. Tämän varttitunnin rinnalla ketjuuntuneiden elokuvateattereiden ja suoratoistopalvelujen juonivetoiset, jenkkityyliin selittelevät kerronnat kalpenevat ohuiksi varjoiksi.

Polte on syntynyt Teuvo Tulion ohjaaman, suurelta osin tuhoutuneen elokuvakopion Silja nuorena nukkunut (1937) muutamista minuuteista. Vanhat nitraattifilmit syttyvät erittäin herkästi palamaan, mutta tämä filminpätkä ei ole joutunut muiden Tulion elokuvakopioiden tavoin tulen uhriksi. Se löytyi vuonna 2015 Pariisin Cinémathèque françaisen kokoelmista, ja tulen sijaan sitä oli kaihertanut ajan hammas. 

Van Ingen on venyttänyt, hidastanut ja käsitellyt eri tavoin Regina Linnanheimon lumovoimaisen roolihahmon kannattelemia kohtauksia. Lopputulos virittää esiin vahvoja nostalgisia tunnelmia, mutta ennen kaikkea se käsittelee myös taidokkaan analyyttisesti liikkuvan kuvan syntyä, sen olemukseen sisältyvää lumoavaa valhetta ja katoavaisuutta.

Kuva hajoaa osiin, liukenee nesteisiin kuin filmikehitteisiin, täplittyy ajan tai tulen tuomaa tuhoa muistuttavasti, kierteilee takaisin ehjäksi. Hidastetut kohtaukset rakentuvat kohtaamiselle, mutta ne eivät kuljeta juonta: ne keskittyvät kaikkein tärkeimpään, ainoaan maailmassa varmasti pysyvään eli jatkuvaan muutokseen. Tätä teosta on helppo rakastaa.

Monille kesänäyttelykävijöille 15 minuuttia yhden teoksen ääressä on jo liian pitkä aika. Ehkä seurue menee jo toisaalla, ja perään on riennettävä. Jos van Ingenin teosta ei ehdi rauhassa katsoa, se on nähtävissä myös Yle Areenassa. Katselukokemus Purnun Paviljonki 3:ssa on kuitenkin ainutlaatuinen, isolta kankaalta koettua teoksen tenhoa ei voi striimata. Myös teoksen äänimaailma toimii paikan päällä laadukkaan äänentoiston ansiosta optimaalisesti.

Kasvukauden mielipideilmasto

Purnun toiseksi vetovoimaisin teos on keskellä pihaa rehottava Mielipidepalsta. Emma Rönnholm ja Salla Vapaavuori ovat kylväneet ja istuttaneet 36 erilaista kasvia pitkän neuvottelupöydän päälle. Jokaisella kasvilla on suojissaan pieni mielipidekyltti, johon on poimittu ajatus joko verkon keskustelufoorumeilta tai lehtien mielipidepalstoilta. Kesäinen kasvukausi yhdistyy tämän ajan suomalaiseen, autenttiseen keskusteluilmastoon.

Samalla kun kasvit ja niiden edustamat ajatukset kilpailevat elintilasta, tuntuvat äärimmäiset mielipiteet ilmastonmuutoksesta ja maahanmuutosta pehmenevän elävien kasvien rinnalla. Sitä mukaa kun kasvit suurenevat, kärkevät kommentit menettävät teräänsä ja tuntuvat sopeutuvan yhteiseen pöytään yhä paremmin. Näyttelyvieraita myös rohkaistaan istuutumaan pöydän ääreen vaihtamaan ajatuksiaan.

Olen nähnyt teoksen muutaman viikon välein, ja molemmilla kerroilla se on imenyt huomioni hyvin voimakkaasti puoleensa. Mielipidepalstan kasvua ja kukintaa voi seurata myös verkon kautta päivittäisestä kuvadokumentaatiosta.

Pikavisiitti Karjalaan

Veikko Björkin videoinstallaatio Tettigonia Cantans, Idänhepokatti (2012) vie katsojansa Ladan kyydissä pikareissulle venäjänkarjalaiseen kylään. Kuva: Katri Kovasiipi

Myös paviljonki 7 sytyttää sisälläni värivalot. Veikko Björkin Kino Ladan videoinstallaatio Tettogonia Cantans, Idänhepokatti (2012) on valloittava. Karjalan kirjonnalta näyttävät ruostekuviot vanhan punaisen farmariladan pinnassa helskyttävät hyvälle tuulelle. Ladaan voi istahtaa sisälle katselemaan lyhyttä videota vierailusta Tolstjakovon karjalaiskylässä. 

Onko kolmen talon keskittymä kylä vai ei – siitä videolla hiukan kinataan. Ladaan viritetty idänhepokatin siritys soi korvissa aina vain. Matkallaolon vaikutelma syntyy Ladan pehmeällä penkillä, historiaan vaipuvan kylän kuvat heijastuvat hiukan himmenneinä kiveniskemän tuulilasin eteen viritetylle kankaalle. Hilpeään reissutunnelmaan sekoittuu surumielisyyttä katoavasta kulttuurista.

Uskon ja toivon hehku

Kalle Lampelan maalaus Neuloja Nina Glazunova (2017–18) kuuluu teossarjaan, jossa Lampela tutkii reaalisosialistista propagandakuvastoa piirtämällä. Mistä usko ja toivo syntyvät, ja kuinka niitä esitetään?

Björkin Karjalan-reissun kanssa samaan paviljonkiin sopivat hyvin Kalle Lampelan taidokkaat, suurikokoiset värikynäpiirrokset poliittisen propagandan patinoimasta tulevaisuususkosta. Lampela on analysoinut vanhoista lehdistä poimimaansa reaalisosialistista propagandakuvastoa piirtämällä. Neuvostoihmisen katse suuntautuu horisonttiin; kampaukset, vaatteet ja värivalinnat sijoittavat lähikuvien ihanteelliset katseet sosialistisen realismin aikaan.

Poliittisen idealismin hurmos hehkuu ihmisten kasvoilla, toivon kirkkaus ei sisällä kyynisyyden hiventäkään. Katsojan ajatus siirtyy uskon ja toivon jäljille. Ryhmäkuva voisi yhtä hyvin olla uskonnollisesta propagandajulkaisusta, joka lupaa valituille paratiisia. Hiukan ajatustaan venyttämällä katsoja voi päätyä miettimään, mikä meidän ajassamme saa vastaavan, aidon tai esitetyn tulevaisuudenuskon syttymään kuvattavan kasvoille. Varmaan mainosspotin uusi shampoo tai matkapuhelin.

Lampela ei siis ota teoksillaan mitään poliittista kantaa, vaan tutkii uskon ja toivon näkymistä tai esittämistä, representaatiota. ”Piirustukseni viittaavat utooppiseen, abstraktiin, mutta ajoin konkreettiseen liikkeeseen ja poliittiseen paineeseen, toiveiden ja haaveiden voimaan”, hän kertoo näyttelyluettelossa.

Fotorealististen piirustusten välineenä ovat olleet pääasiassa ohuet värikynät. Tekotavassa on samaa lumovoimaa kuin Stiina Saariston puuväreillä ja lyijykynillä valtavan suurille papereille toteuttamissa teoksissa. Kun suurikokoinen alusta täyttyy intensiivisen piirtäjän tiheästä kynätyöskentelystä, on läsnäolon voima mittaamaton.

Kontaktit vuosisatojen taa

Berit Talpsepp-Jaanisoon veistos Kleopatra hätkähdyttää. Kuva: Katri Kovasiipi

Ensiluokkaisia lumouksen luojia ovat myös Berit Talpsepp-Jaanisoo mahtavine veistoksineen, Ola Kolehmainen pyhäkköjen arkkitehtuuria ja perspektiiviä hajottavine ja uudelleenkokoavine valokuvateoksineen sekä Lauri Laine barokkiajan ihmiskuvia kommentoivine maalauksineen. Näillä kaikilla kolmella taiteilijalla on voimakas yhteys satojen vuosien takaiseen taidehistoriaan. Toki heidän tasapainoisista teoksistaan voi nauttia myös ilman historiatietoisuutta.

Baltsepp-Jaanisoon veistosten lähtökohtina ovat esimerkiksi Michelangelon Kuoleva orja (1513) ja David (1504). Esikuvat ovat vahvasti tunnistettavia, mutta kylmäpintaisten marmoriveistosten sijaan Baltsepp-Jaanisoo toteuttaa pinnaltaan eläviä, lämmön tuntua luovia ratkaisuja. Veistosten puhuttelevat pinnat syntyvät valokuvien, epoksihartsin ja lasikuidun avulla. Valokuvankappaleista koostuva tekstuuri luo ikonisiksi mieltämiemme veistosaiheisiin läheisyyttä luovan ihonvärin ja tilapäisyyden tunnun, se rosoilee reunoiltaan kuin marmori Finlandia-talon pinnassa.

Koko näyttelyn hämmentävin ja häikäisevin teos on Baltsepp-Jaanisoon Kleopatra (2018). Kullanhohtoinen, jykevällä jalustallaan kylkiasennossa makaava alaston naisen keho kantaa näyttävää turkoosikorua – ja kalkkarokäärmeen päätä. Melkoinen naiskuva!

Ympäristötietoisuus

Paviljongeissa 4 ja 6 oleskelin melko kauan odotellen, että saisin kontaktin niiden teoksiin. Kati Immosen vesiväri- ja tussimaalaukset ovat herkkiä, pienieleisiin kasviaiheisiin keskittyviä japanilaistyylisiä mietelmiä. Sami van Ingenin ja Baltsepp-Jaanisoon voimallisten teosten jäljiltä olin kuin vahvasti maustettua ruokaa juuri syönyt, aistini eivät enää reagoineet näin herkkävireiseen ja mietojen makujen annokseen.

Kristiina Uusitalon ekspressiiviset, suurieleiset maalaukset vaativat nekin aikaa katsoa, ylittää pinnan luoma etäisyys ja muuttaa katsojana omaa asennettaan. Uusitalon teoksissa on yleensä lähtökohtana maisemallinen ulottuvuus, jonka pintaan ihmisten jättämät roskat ja etenkin muovi ja öljy tulevat intensiivisinä, koloristisina elementteinä. Usein niissä on paksu ja leveä maalausjälki, huitaisu kuin roskanheittäjän kädenjälki.

Ola Kolehmainen on valokuvannut pyhiä tiloja, hajottanut kuvat osiin ja liittänyt osat uudelleen yhteen. Näin hän on onnistunut toteuttamaan erityisen voimakkaita tila- ja valoilluusioita ja kuvaamiensa kohteiden arkkitehtuurin ylistyksiä. Kuvassa teos Duomo di Siena (2017).

Muoviroskan maailmasta on puolestaan aivan konkreettisesti syntynyt Aimo Tukiaisen pajassa nähtävä Maippi Ketolan runollinen videoteos Swan Song (2016). Muoviroskasta animoitu tanssija esittää klassisen Camille Saint-Saënsin Eläinten karnevaalin osan Le cygne (1905), rekvisiittanaan veden pintaan heijastuvat muoviroskat. Vaikka väline ja ilmaisukieli ovat erilaiset, Ketolan ja Uusitalon teokset ovat henkisesti sukua toisilleen. Kaikkialle tunkeutunut muoviroska on ottanut yhä tukevamman jalansijan myös nykytaiteessa. Näin estetisoituessaan se synnyttää hyvin ristiriitaisen, lähes tuskallisen olotilan.

Purnun kesänäyttelyiden tuotannosta ja kuratoinnista ovat vastanneet kesästä 2018 alkaen Jari Granholm ja Eerika Malkki. Vuosikaudet tapahtumaa aktiivisesti seuranneena voin todeta, että he ovat tehneet Purnun kesänäyttelyille erittäin hyvää!

Katri Kovasiipi

Lumous. Taidekeskus Purnu, Mustasaari 53, Orivesi, 11.8.2019 saakka päivittäin 11–18. Ryhmille tilauksesta 26.8. saakka.