Taju kankaalla -näyttely Laikun galleriassa.
GALLERIAKATSAUS | Katri Kovasiipi kirjoittaa Tampereen gallerioista: Klaus Kopu ja Tatu Gustafsson Taidekeskus Mältinrannassa, Taju kankaalla Laikussa ja Selja Raudas Galleria Rongassa.
Maalari etsii totuutta itsestään – ja se on aina paradoksi
Klaus Kopun abstrakteista maalauksista on turha laittaa tähän yhtään teoskuvaa. Se, mitä näkisit digitaaliselta näytöltä, digikameran litistämänä, ei likimainkaan vastaa todellisuutta.
Kopun maalaukset ovat neliönmuotoisia, hyvin suurikokoisia, tekstuuriltaan voimakkaita, rosoisia, pinnaltaan kolmiulotteisia. Niistä on karsittu kaikki esittävyys, figuratiivisia muotoja ei synny edes niitä sitkeästi hakevimman verkkokalvoille.
Tietty avaruudellinen maailmanjärjestys, syklisyyden vaikutelma kankaalle kylvetyistä pensselinsutaisuista ja maalipursotuksista kuitenkin rakentuu. Vaikka taiteilija ei tavoittele maalauksiinsa tunnistettavia vastineita maailmasta, värit ja muodot ovat päätyneet maalauspohjille voimakkaan keskittymisen kautta.
Värit hakevat rytmiä suhteessa toisiinsa, maalijäljet järjestyvät jännitteisiin suhteessa toisiinsa, suuria linjoja hallitsee ympyrän muoto.
Ei ole yhdentekevää, mitkä värisävyt kuhunkin maalaukseen valitaan. Värien suhde toisiinsa ja se, minkä muotoisina ja millaisessa rytmisessä suhteessa toisiinsa värijäljet jäsentyvät, on Kopun työskentelyn sisältö. Käsialaltaan hän on voimakas.
Kopun teokset ovat intensiivisyydessään lumovoimaisia. Ne ovat massaltaan suuria sekä pinta-alansa että paksujen ja rosoisten maalijälkiensä luomien tekstuurien ansiosta. Niitä leimaava massiivisuus ja rohkeus voivat saada katsojan kokemaan myös oman fyysisyytensä; Kopun maalausten vastaanottaminen tuottaa nautintoa, jossa psyykkinen ja fyysinen taso yhdistyvät.
Filosofiset lähtökohdat
Kopun taiteilijantietä ovat viitoittaneet länsimaisen filosofian suuret nimet Sokrateesta Kierkegaardiin. Tämä paljastuu hänen Lahden taideinstituuttiin vuonna 2008 kirjoittamastaan opinnäytetyöstä Uran riivaama.
Opinnäytetyössään Kopu kuvailee muun muassa sitä, miten maalaaminen on hänelle todellisuuden tutkimusta ja omaksi itsekseen tulemista. Kun maalaus lähtee taiteilijan käsistä vastaanottajan nähtäville, taiteilija vapauttaa teoksensa katsojan käyttöön.
”Maalaamisen lähtökohtana on intohimo ajattelemiseen. Maalaamista voi verrata hengittämiseen. Tarkalleen ottaen maalaaminen on juurikin ulos hengitystä. [- – ] Maalaamisen päämäärä on saavuttaa jotain sellaista, mikä ei lainkaan alistu maalattavaksi ja se kohde on paradoksi ja paradoksin ymmärtäminen on sen ymmärtämistä, että sitä ei voi ymmärtää. Näin käy siis selväksi, että minä itse olen paradoksi”, lataa Kopu maalaamisen merkityskenttää.
Pohdinnan kruunaa sitaatti Søren Kierkegaardilta: ”Ajattelija ilman paradoksia on kuin rakastaja ilman intohimoa.”
Yleensä pidän siitä, että taiteilijalla on voimakas filosofinen ajattelu työskentelynsä pohjalla. Teosten itsensä on kuitenkin vapauduttava filosofiaa ja ajattelua hallitsevien tekstien ikeestä. Kopun teosten voima piilee taiteilijan sisäisessä energiassa: jos sitä ei olisi, eivät maalaukset olisi näin latautuneita, vaikka niiden koko olisi kuinka suuri ja tekstuuri kuinka rouhea.
Yhden figuratiiviseen ilmaisuun keskittyvän teossarjan Kopu on tuonut Mältinrannan näyttelyyn esille. Maalaussarja Kuoro (2021) koostuu laulavien henkilöiden kasvokuvista. Niistä voi tunnistaa tuttuja piirteitä inhimillisen kulttuurin ja taiteen historian eri vaiheista. Monissa näistä kasvoista on olemuksellisesti myös jotain samaa kuin Kuhmalahden taidepappilan isännän, Teemu Luodon naamioissa. Kuten Luodolla, Kopullakaan kuvatut kasvot eivät juutu realismin rajoituksiin, vaan pyrkivät kertomaan jotain syvempää ja laajempaa ihmisyydestä.
Klaus Kopu: Peili. Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 6.7. asti ma–to 12–18, pe–su 12–16.
* *
Ainoastaan jotain lainattua
Arkiset esineet alkoivat muuttua taideteoksiksi jo 1900-luvun alkupuolella, kun Marcel Duchamp toi taidemuseoon esimerkiksi pisuaarin nimeten sen Suihkulähteeksi (1917). Syntyi ready made -taiteeksi kutsuttu suuntaus, joka on viime vuosina saanut uudenlaisia muotoja etenkin ympäristötietoisten, ekokatastrofien uhkaan keskittyvien taiteilijoiden käsissä.
Kun maailma on yli äyräidensä täynnä tavaraa – epäilemättä paljolti myös sellaista, jota ilman tulisimme erinomaisesti toimeen – on syntynyt taidesuuntauksia, joiden keskeinen tavoite on synnyttää taidetta lisäämättä maailmaan materiaa.
Kierrätysmateriaaleista luotua taidetta tekevät niin ITE-taiteilijat kuin legitimoidut ammattitaiteilijatkin. ITE-taiteilija tarttuu valmiisiin esineisiin usein taidetarvikkeiden kalleuden ja kotiseutunsa romunkierrätyksen puutteiden vuoksi, keksien jätelavaa kaipaaville esineille uusia, nokkelia käyttötarkoituksia. Taidekouluista valmistunut nykytaiteilija käyttää kierrätysesineitä enemmänkin ideologisista ja taideteoreettisista syistä.
Studio Mältinrannan näyttelyssään Tatu Gustafsson pohtii arkisten esineiden muuttumista taiteeksi, kun ne tuodaan taidegalleriaan. Hän on lainannut eri ihmisiltä ja tahoilta pari juomalasia, kengän, makuupussin, kivinäytteen, teosvitriinin, lautasia ja tyhjiä paperiarkkeja ja tuonut ne taidegalleriaan.
Galleriatilassa nämä esineet ovat erkaantuneet arkisesta käyttötarkoituksestaan ja kulutustavaraluonteestaan. Kun ne on installoitu esille pelkästään katsomista varten, niiden asettelu tähän erityiseen ympäristöön synnyttää niihin tilapäisen taiteen auran. Kun lasi puolillaan vettä asetetaan tiettyyn korkeuteen, ja se saa nimen Lasi 130 metrin korkeudesta, vettä järveltä (Näsijärvi), on saavutettu käsitetaiteen tila.
Teosten tilapäisyys haastaa taideinstituutioita
Duchampin Suihkulähteen tavoin Tatu Gustafssonin teokset eivät jää näyttelytilaan eivätkä päädy pysyvästi museoesineiksi. Tarkoitus on palauttaa ne takaisin alkuperäisille omistajilleen tai arkiseen ympäristöönsä, jolloin kenkä on taas valmis vaellukseen ja makuupussi laavulla yöpymiseen. Gustafssonin teokset kuuluvat myös osallistavan taiteen genreen, jolloin osallistettuja ovat ne henkilöt, joilta teoksia on lainattu ja joille ne näyttelyn jälkeen palautetaan.
Arkisessa käytössään tavarat kuluvat loppuun ja päätyvät jätteeksi. Näyttelytilassa ne saavuttavat ikuisuuden luonteen, nyt niihin ei saakaan koskea ja niitä pitää varjella kaikenlaiselta kulumiselta. Ainakin taidepuheen tasolla kerrotaan tavoitettavan ikuisuuden hetkellinen imitaatio – joka lopulta osoittautuu harhaksi.
Projektinomaisissa nykytaiteen suuntauksissa, usein osallistavassa taiteessa, myös taiteen olemassaoloa ja sen kokemusta leimaa hetkellisyys. Kaiken katoavaisuus on saavuttanut maksimaalisen kierrosnopeutensa. Taideinstituutioiden rakenteet ja taiteen määritelmät tulevat hyvin laajalla rintamalla kyseenalaistetuiksi.
Näyttelynsä lukuohjeeksi Tatu Gustafsson on jättänyt Mältinrantaan pari tulostetta FT Riikka Haapalaisen artikkelista Transsituationaaliset esineet ja asiat osallistavassa taiteessa (Tahiti, 2021). Onneksi tämän voi lukea netissä kotona, 15 sivua taideteoreettista tekstiä helteisen sunnuntai-iltapäivän näyttelykäynnillä on ainakin minulle yksinkertaisesti liikaa ja katsojakokemustani kohtuuttomasti kuormittava vaade.
Heti artikkelinsa alussa Haapalainen asemoi Gustafssonin taiteen jatkumolle, joka on alkanut jo vuonna 1969 yhdysvaltalaisen käsitetaiteilijan Douglas Hueblerin taiteellisesta toiminnasta. Esineiden sijaan Huebler toteutti taidettaan dokumentoimalla ”ihmislajia ja -eloa sanojen, karttojen, piirrosten sekä valokuvien kautta”.
Hueblerin viitoittamalla tiellä kulutus- ja ilmastokriittisillä taiteilijoilla on latu, jota pitkin on jo runsaasti kuljettukin. Kun suuri ja tärkeä tehtävä kuljettaa taidetta, syytä on huolehtia myös siitä, ettei lopputulos ole pelkästään ikävä.
Tatu Gustafsson: kivi paperi vesi. Taidekeskus Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 6.7. asti ma–to 12–18, pe–su 12–16.
* *
Maalauksen alkuliike
Kulttuuritalo Laikun Taju kankaalla -näyttelyn viittä taidemaalaria yhdistää pyrkimys maalauksen alkuvoimaisuuteen. Tästä näyttelystä myös Jean Dubuffet (1901–1985) olisi pitänyt.
Dubuffet kehitti käsitteen l’art brut, raakataide. Hänen käsityksensä mukaan aito, turmeltumaton taide ei löytynyt akateemisista taidepiireistä – akateemisuus pikemminkin turmeli ja näivetti taiteen – vaan lasten, alkuperäiskansojen, naivistien ja yhteiskunnasta syrjäytyneiden tai syrjäytettyjen taiteesta.
Taju kankaalla -näyttelyn taiteilijat Auli Järvelä, Henri Hagman, Jukka Alapoti, Irina Havaste-Ukkola ja Tarmo Paunu ovat kouluttautuneita ammattitaiteilijoita, mutta heidän maalaustekniikkansa on tarkoituksellisen konstailematonta. Etenkin Paunulla ja Järvelällä maalausjäljen kaksiulotteisuus, paksut väripinnat ja väripaletin vahvat kontrastit muistuttavat lasten rohkeata, nautinnollista, koko kehon ja mielen voimalla maalaustapahtumaan keskittyvää otetta.
Etenkin Paunun taidetta kuvataan usein käsitteellä huonomaalaus, englanniksi bad painting. Tälle genrelle on ominaista pinnallisen ja joskus maneereihinkin perustuvan ”osaamisen”, teknisellä taituruudella briljeeraamisen vastainen pyrkimys aitoon, luonnolliseen ja spontaaniin läsnäoloon maalauksessa.
Näennäisen lapsekkaiden maalausten aiheissa ja sommitteluissa voi nähdä myös taidehistoriallisia viittauksia, jotka tuovat teosten tulkintaan sisällöllisiä jännitteitä. Esimerkiksi Auli Järvelän maalauksessa Selkä (2021) näen kunnianosoituksen Sigrid Schaumanille. Järvelän maalauspinnan syheröisyys, ikään kuin valoa läpäisevä väreily, jossa muodot sulautuvat pehmeästi toisiinsa ilman jyrkkiä rajoja, on Schaumanin käsialasta tuttua. Mainittu maalaus Selkä muistuttaa myös aiheeltaan ja sommittelultaan Schaumanin maalausta Malli (n. 1958).
Jukka Alapoti keskittyy abstraktioihin, paksulla maalikerroksella voimakkaasti maalaamiinsa geometrisiin muotoihin. Värisävyt ovat usein tummia, voimakkaita kontrasteja kaihtavia. Leveillä siveltimellä melko pienille maalauspohjille maalaten Alapoti tavoittaa ilmaisuunsa tiettyä voimaa. Aiheet ovat arkisesta todellisuudesta poimittuja – siis samalla, kun Alapoti on näyttelyn taiteilijoista ensisilmäyksellä katsoen abstraktein, viimeistään teosnimet paljastavat niiden kiinteän suhteen konkretiaan: Matto (2011), Satama (2021), Liitos (2020).
Verbaalisesta vapaata visuaalisuutta
Irina Havaste-Ukkolan maalauksissa koen vahvasti Tor Arnen henkeä. Taiteilijanuransa ohella Arne toimi pitkään Vapaan taidekoulun rehtorina ja arvostettuna opettajana, jonka teoksiin voi tutustua vaikkapa Kansallisgalleriassa.
Hänen erityislaatuisuutensa kuvataiteilijana on vahvasti tunnustettu, ja mielestäni myös Havaste-Ukkola tekee taitavasti kunniaa Arnen tyylille.
Yhtä kaikki taiteilijan läsnäolo ja maalaustapahtuman vilpittömyys ovat vahvasti läsnä Havaste-Ukkolan teoksissa. Vaikka olen tunnistavinani niissä Tor Arnen vaikutusta, ne ovat ehdottomasti itsenäisiä, omalla tavallaan olemassaolon kysymyksiä käsitteleviä, oman salaperäisyytensä säilyttäviä maalauksia.
Henri Hagmanin maalauksia puolestaan hallitsee kesäpäivän valo ja keveys. Väripaletti on heleän pastellinen, maalauspinnan käsittelyssä on ilmavuutta, suikalemaisessa sommittelussa on valopaikkoja läsnä tämän tästä. Etenkin keltaisten hallitsemissa maalauksissa Palma rojahtaa mereen (2012–2021) ja Keltainen vuori (2014–2021) voi melkein kokea etelänmatkan tunnelmia, kaivattua mahdollisuutta olla jossain toisaalla.
Taju kankaalla -ryhmänäyttely on aiemmin järjestetty Rauman taidemuseossa vuonna 2007.
”Maalaamisen eroavaisuuksista huolimatta olen näkevinäni vision kankaasta heijastuspintana jollekin heille kaikesta huolimatta yhteiselle, nimittäin aistillisuudesta esteettisenä normina. Siksi voi myös väittää, että usko väriin ja pintaan, usko, joka on joko figuratiivisempi ja kertovampi tai abstraktimpi, on kannanotto maalaamiselle vaihtoehtona sille kuva- ja kokemusmaailmalle, jota nykyään dominoivat teknologia ja toisintavat kuvatekniikat, ja joissa visuaalinen on täysin alistettu kirjalliselle sisällölle”, kirjoitti Rauman näyttelyluettelon yhteyteen taiteilija Carolus Enckell (1945–2017).
Raumalla ryhmän kokoonpano oli hieman toinen kuin nyt, mutta yhteistä näille näyttelyille on, etteivät taiteilijat itse ole esittäneet niiden yhteydessä mitään muuta verbaalista väittämää kuin ”Taju kankaalla”. Ja tietysti teosnimet.
Taju kankaalla: Jukka Alapoti, Henri Hagman, Irina Havaste-Ukkola, Auli Järvelä, Tarmo Paunu, Kulttuuritalo Laikku, Keskustori 4, Tampere, 27.6. asti ti–la 10–18. Juhannuksena avoinna to 24.6. klo 10–18 ja kiinni pe–su 25.–27.6.
* *
Suuri sininen
Galleria Rongassa nähtävillä olevia Selja Raudaksen maalauksia hallitsevat lukuisat sinisen sävyt. Maalauksia on eri kokoisia, tekniikoina näkyy niin öljyä, akryyliä, akvarellia kuin mustettakin.
Näitä teoksia työstäessään Raudas on oleskellut Grönlannissa keskittyen jään olemukseen. Jäätiköiden sulamisen uhka ja siihen liittyvät, osin tunnistetut ja osin arvaamattomat globaalit vaikutukset ekosysteemiin ja sitä kautta maailmanrauhaan ovat siivittäneet Raudaksen sivellintyöskentelyä.
Lopputuloksena on abstraktioita, joissa sinisen sävyjä rikastavat turkoosit ja vaaleanpunaiset. Tietyt pyöryläiset muodot, maalin valumat ja hierteet luovat teoksiin kerroksellisuutta, joka kuvastaa myös maapallon pohjoisimpien alueiden jääkerrosten massiivisuutta. Näyttelytiedotteessaan Raudas kertoo, että turkoosit sävyt liittyvät paksuimmillaan yli kolmen kilometrin syvyisen jääkilven hapettomiin osiin. Suuren paineen alla hapettomaksi muuttunut jää näyttäytyy turkoosina.
Kaikki näyttelyn maalaukset käsittelevät jäätä. Ne ovat abstraktioita, mutta niissä on nähtävissä tiettyä tyylillistä toisteisuutta. Alan nähdä teoksissa mahdollisuuden printtikuosien kehittämiseen.
Teksti Grönlannin jäätiköstä johdattaa katsojan esteettistä vaihtelunkaipuuta suurempien kysymysten ääreen: ”Jäätikön alimmat kerrokset ovat yli 100 000 vuotta vanhaa ikijäätä. Nykyisellä kiihtyvällä nopeudella sulavan jäätikön on laskettu häviävän tuhannessa vuodessa.” Vaikka Raudaksella on oma käsiala ja tyyli, itse maalaukset tuntuvat jäävän ison idean, aiheen suuruuden ja sitä käsittelevän tekstin varjoon. Heille, jotka rakastavat sinistä, nämä teokset voivat kuitenkin olla erityistä herkkua.
Selja Raudas, Jää. Galleria Ronga, Rongankatu 1, Tampere, 24.6. asti ti–pe 12–18, la–su 12–16.
Katri Kovasiipi, kuva ja tekstit
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Larissa Sansour risteilee muistoissa ja menetyksessä mutta rakentaa myös tulevaisuutta – näyttely Amos Rexissä
KUVATAIDE | Amos Rexin näyttelytila on muuttunut Larissa Sansourin ja hänen tuotantotiiminsä käsittelyssä immersiiviseksi, katsojan sisäänsä sulkevaksi teokseksi.
Ilottoman ulkokuoren alla on väkeviä tunteita – arviossa Ateneumin Gothic Modern -näyttely
KUVATAIDE | Ateneumin suurnäyttely pyrkii osoittamaan miten osa eurooppalaisista 1800–1900-luvun vaihteen taiteilijoista vaikuttui keskiajasta.