Tieteiselokuvassa Chaos Walking kiinnostavat ideat litistyvät meluisan toiminnan alle

Tom Holland, Daisy Ridley ja koira juoksevat pahiksia pakoon. Kuva: Murray Close / Lionsgate

Tämän mieskylän laitamille haaksirikkoutuu nuori nainen avaruudesta, Viola Eade (Daisy Ridley). Hänet löytää nuori kyläläinen, Todd Hewitt (Tom Holland). Pian myös yhteisöä johtava, ajatuksensa suvereenisti hallitseva pormestari Prentiss (Mads Mikkelsen) saa vihiä naisesta.

Elokuva perustuu Patrick Nessin alkujaan Britanniassa julkaistuun Chaos Walking -nuortenkirjasarjaan, trilogian ensimmäiseen romaaniin The Knife of Never Letting Go (2008). Nessin kirjasarja on saanut Britanniassa positiivisia, jopa ylistäviä kritiikkejä ja lukuisia palkintojakin.

* *

Chaos Walking -elokuva ei kuitenkaan tule palkintoja saamaan, sillä elokuvassa on isoja ongelmia sekä käsikirjoituksen että ohjauksen tasolla. Mediatietojen mukaan elokuvan käsikirjoitus on käynyt läpi lukuisia uudelleenkirjoituskierroksia, ja aivan liian monet kirjoittajat ovat saaneet pistää lusikkansa soppaan. Lopulta nimensä krediitteihin ovat joutuneet jättämään kirjailija Patrick Ness itse ja Cristopher Ford.

Käsikirjoituksessa – tai ainakin siinä, mitä on päätynyt valkokankaalle – on keskitytty pääasiassa toimintaan. Rauhallisimmissa suvantokohdissa dialogi on tylsää, banaalia ja selittelevää.

Selittelyistä huolimatta liian monet oleelliset asiat jäävät vaille kunnollista käsittelyä. Esimerkiksi Prentisstownin miesyhteisön johtajien suhtautumista naisiin ei perustella oikeastaan mitenkään, vaikka tämän pitäisi olla elokuvan keskeinen teema.

Käsikirjoituksen suurin ongelma on, että siinä on liikaa tavaraa, eikä mihinkään osata keskittyä. Mies- ja naissukupuolten välisissä suhteissa ja näkyville pulpahtavissa ajatuksissa olisi ollut aihetta riittämiin, mutta välillä pitää tarpeettomasti vilauttaa myös planeetan alien-väkeä, ”pakkeleita”.

* *

On jokseenkin selvää, että ohjaaja Doug Liman on ollut täysin väärä henkilö ohjaamaan elokuvaa, jonka ideat olisivat vaatineet hienovaraisempaa otetta. Liman muistetaan mm. toimintajännäristä Medusan verkko (The Bourne Identity, 2002) ja Tom Cruisen tähdittämästä tieteistoimintaelokuvasta Edge of Tomorrow (2014). Näissä elokuvissa Limanin vauhdikkaasti toimintaa kuljettava ohjaustyyli oli oikein edukseen, mutta nyt mennään rytinällä metsään – sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti.

Liman on ohjatessaan pistänyt toimintamoodin päälle, jonka jälkeen homma näyttää hoituneen autopilotilla sen kummempia mietiskelemättä. Tätä elokuvan aihemaailmaan nähden täysin sopimatonta ohjaustyyliä korostaa paikoin uljaasti jymistelevä musiikki. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin sävellystyö ei välttämättä ole sinänsä huonoa, mutta se on kotoisin keskinkertaisten toimintaelokuvien Isosta Tuutista. Elokuvan tekijöiden tyylitajun puutteesta kertoo, että Budapest Scoring Orchestra pauhaa kuin viimeistä päivää silloinkin, kun elokuvassa olisi varsin mainiosti pärjätty ilman minkäänlaista scorea.

Erityisen paljon elokuvallista potentiaalia olisi ollut muille näkyvien ajatusten esittämisessä. Nyt homma on toteutettu niin, että miesnäyttelijöiden päästä ja kehosta nousee värikkäitä höyryjä, ja välillä näiden sauhujen seassa välkähtelee kuviakin. Ajatukset toistuvat ääninä moninkertaisesti.

Hieman, no, kaoottista, mutta sittenkin simppeliä elokuvallistamista. Kuin olisi tehosteet suunniteltu sen mukaan, mikä ensimmäisenä juolahtaa mieleen. Tehostesuunnitteluun olisi tarvittu aidosti taiteellisempaa näkemystä.

Mads Mikkelsen hallitsee ajatuksensa. Kuva: Murray Close / Lionsgate

Elokuvan näyttelijöitä ei voi syyttää mistään. Star Wars -elokuvien sankari Daisy Ridley, Hämähäkkimiehen roolissa nähty Tom Holland ja Tanskan tunnetuin stara Mads Mikkelsen ovat kovia nimiä ja oikeastikin ihan ammattitaitoisia, mutta käsikirjoitus ja ohjaus eivät anna heille mitään mahdollisuuksia. Aivan sama, keitä rooleissa sätkii.

Elokuvan kehnous on ollut myös tekijöiden tiedossa jo ennen koronan lykkäämää ensi-iltakierrosta, sillä koeyleisö ei armoa antanut elokuvan testinäytöksissä kolme vuotta sitten. Osa elokuvasta kuvattiin uudestaan, kun Ridley ja Holland muilta töiltään ehtivät. Vuosien tuotantohelvetti nosti elokuvan tuotantokustannukset sataan miljoonaan dollariin. Kaiken kukkuraksi pandemia siirsi ensi-iltaa tälle vuodelle.

En tiedä, kuinka huono ensimmäinen Chaos Walking -versio oli, mutta eipä tätä kovin kummoiseksi ole onnistuttu paikkaamaan. Lopullinen versio ei kuitenkaan ole siinä määrin huono, että sen huonous olisi kiinnostavaa tai katsomossa saisi nauraa hohotella tahattomalle komiikalle. Pikemminkin vain surettaa, että hyvät ideat on heitetty hukkaan.

* *

Yksi syy elokuvan epäonnistumiseen voi piillä siinä, että Chaos Walking on selkeän laskelmoidusti tehty toimintaviihteeksi nuorelle yleisölle. Elokuvayhtiö Lionsgate on napannut Young Adult -fiktion suosion siivittämänä palkitun scifi-kirjasarjan tuotantoon, ja kaavaillut siitä menestystä muiden YA-elokuvien, kuten Nälkäpelin (The Hunger Games, 2012–15), mallin mukaan.

Silloin kun elokuvanteon lähtökohtana on palvelumuotoilla elokuvasisältöjä eri-ikäisille katsojasegmenteille, ollaan aika lailla hakoteillä. Vaikka elokuvantekijöiden tavoitteena olisi viihdyttää nuorisoyleisöä ja tehdä iso tili, ei tekemään kannata ryhtyä, jos ei oikeasti ole halua kertoa tai näyttää jotakin kiinnostavaa.

Olisi tarvittu joku, jolla on näkemys siitä, mitä ollaan tekemässä.

Chaos Walking -elokuvasta näkee, että kukaan ei oikeastaan ole halunnut tehdä sitä, ei ainakaan oikeista syistä. Lopputulos on sadan miljoonan dollarin blääh.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua