Kummallinen murha pilaa yrittäjäperheen juhannuksen – arviossa A.M. Ollikaisen rikosromaani Kontti

Kuvat: Jonne Räsänen / Otava

Aki Ollikaisen hyytävä Nälkävuosi-romaani palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2012. Sen ”Ensin kaatuu lapsi” -lause nostettiin Lause-Finlandia-ehdokkaaksi. Nälkävuoden jälkeen Ollikainen on julkaissut kaksi hyvää kirjaa, mutta koko kansan suosikkia hänestä ei ole tullut.

Milla Ollikainen on Akin vaimo. Hän on kirjoittanut kolme Lappiin sijoittuvaa dekkaria, joista viimeisin ilmestyi kuusi vuotta sitten. A.M. Ollikainen on pariskunnan yhteinen nimimerkki.

Kontti-rikosromaanin (Otava, 2021) juonen kuljetus taitaa olla enemmän Milla Ollikaisen harteilla. Sen verran luonteeltaan erilaisia Aki Ollikaisen pienoisromaanit ovat olleet. Tosin ei Kontissakaan liikoja laverrella – kaikki mahtuu maltilliseen 300 sivuun.

Kontin kansipaperin mainoslause on hiukan hölmö ja turhan osoitteleva: ”Tiukkarytminen ja koukuttava trilleri Silta-sarjan tyyliin!” Silta-tv-sarjaan – tai nordic noir -buumiin ylipäätään – Konttia ei sido oikein mikään muu kuin rikoskomisario Paula Pihlajan luonteenlaatu. Sekin jää hyvin kauas Sillan rikospoliisin Saga Norénin sosiaalisesta kyvyttömyydestä.

* *

Kontti voitti Rikos 2019 -kirjoituskilpailun ja sen käännösoikeudet on kaupattu yli kymmeneen maahan. Se on Paula Pihlaja -sarjan ensimmäinen osa. Mikäpä siinä, onhan Kontissa paljon enemmän positiivisia aineksia kuin monien suomalaisten dekkaristien päkistämissä, toinen toistaan muistuttavissa sarjatuotannoissa.

Sarjan ensimmäisessä osassa täytyy tietysti avata Paula Pihlajan ja hänen työkumppaniensa taustaa. Se ei juurikaan hiljennä kerronnan tahtia.

Kaikkiaan tarinan kannalta keskeisiä hahmoja Kontissa on viitisentoista. Se on aika paljon, mutta Ollikaiset pitävät kuvion selkeänä. Jokaisesta henkilöstä muodostuu jonkinlainen kuva, jokaisella on tarinansa.

Henkilöhahmot ovat juuri niin hyviä ja persoonallisia kuin puhtaassa viihdeformaatissa on mahdollista. Ainoastaan taiteilija Paavali Kassinen menee liian pitkälle, latistuu karikatyyriksi.

Ensin Ollikaiset asettavat odotuksia kahdella muutaman sivun mittaisella tapahtumakuvauksella. Salaperäinen, ilmeisen varakas mies paskoo housuunsa ja kuolee ryyppyputken päätteeksi pakkaseen. Parikymppinen nuorukainen saa tuomion huumepäissä tehdystä puukkosurmasta.

Sitten mennään pääasiaan.

* *

Ryysyistä rikkauksiin noussut Lehmusojan perhe on rupeamassa juhannuksen viettoon, kun heidän pramean huvilansa portilta löytyy sininen merikontti ja kontista sinne hukutetun naisen ruumis. Konttien vuokraaminen on yksi perheyrityksen pääbisneksistä.

Murhan ja sen selvittelyn kehykseksi keksitty taidemaailma ei työnny liikaa esiin. Huomion vievät vetävä tarina, sen ihmiset ja heidän väliset suhteensa.

Luultavasti tulevissakin kirjoissa esiintyvät poliisit ovat asiansa osaavia mutta arkisia. Heidän erityispiirteillään ei revitellä. Yhdelle heistä Aki Ollikainen – näin oletan ja toivon – on antanut oman etunimensä ja napannut sukunimen Hill Street Bluesista.

Kontti pysyy parahultaisen suorana ja selväpiirteisenä loppuhuipennukseen asti. Sen James Bond -tyyppinen vauhti ja visuaalisuus eivät oikein toimi, ainakaan luettuna.

Kontissa on kaikki ainekset viihdyttävälle kirjasarjalle. Suomalaisten dekkarien massasta Ollikaisten ensimmäinen eroaa erityisesti siinä, että sen parissa ajatukset eivät lähde harhailemaan eikä tule vaivautunut olo.

Olennaiset osat ovat kohdallaan alusta asti. Konttia kelpaa lukea muutenkin kuin eurolla kirppikseltä ostettuna kesäkirjana.

Tero Alanko

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua