Arab Strap. Kuva: Kat Gollack
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tommi Liljedahl hehkuttaa The Voice of Finlandin persoonallisuuksia ja alkuvuoden albumihelmiä.
1
Jos maailmassa on oikeudenmukaisuutta, Milla Kotilainen-Dwyer juhlii perjantai-iltana The Voice of Finland -voittoa. 18-vuotias on suurin finaaleihin tiensä selvittänyt persoonallisuus. Hieman hauras, animehahmoa muistuttava lukiolainen on hämmentynyt haastattelukameroiden edessä, mutta lavalla hän liitää omiin maailmoihinsa ja vie kuulijat mukanaan.
Varjelin itseäni pitkään television laulukilpailuilta. Pidin niitä vaivaannuttavana tositelevisiona, joissa ruututyrkyt pääsevät hetkeksi paistattelemaan julkisuuden valokeilassa. TVOF-formaatti vaikutti maailmalta matkitulta hölmöydeltä: bändibussissa tehtäväänsä pätevöityneet tähtivalmentajat kuuntelevat selkänojan takana parastaan pistäviä koelaulajia.
Vanha punkkari johdatti minut ansaan. Toni Wirtasen verbaaliakrobatian myötä tykästyin myös Redramaan, jolla on korvaa kyvyille. Jopa Juha Tapio osoittautui laulujaan kiinnostavammaksi hahmoksi.
TVOF oli jo ennestään liikaa tähtivalmentajien ohjelma. Sietoraja ylittyi, kun kymmenennelle kaudelle otettiin mukaan Pyhimyksen Comeback Stage: räppäri sai pelastaa muiden pudottamia artisteja. Painin keräilyeriä muistuttava lisämauste esitettiin onneksi vain Nelosen nettipalvelussa.
Kaikesta huolimatta TVOF on television parasta viihdettä. Aidoimmillaan ja parhaimmillaan kisa on alkukierroksilla, kun mukana on massasta erottuvia friikkejä. Esittelyvideot ja hakijoille järjestettävät Suomi Love -yllätykset saavat katsojat rakastumaan kilpailun väriläiskiin. Yleensä he putoavat viimeistään tuolileikkivaiheessa, kun kulisseissa on paljastunut, ettei heillä ole lisää annettavaa. Kovat ratkaisut lietsovat suuria tunteita. En anna koskaan anteeksi, ettei ihokarvoja nostattaneen Jolene-tulkinnan esittänyt Meri Jämsen edennyt viimevuotiseen finaaliin.
Katsojien lisäksi myös valmentajat rakastuvat artisteihin. Team Apulannan tuplatuoliin viime kaudella istutetun Sipe Santapukin kyyneleet tarttuvat, kun mies herkistelee laulusuorituksista ja vaikeista valinnoistaan.
Livelähetykset sitouttavat äänestämään pääseviä katsojia. Kansan musiikkimaku on osoittautunut yllättävän jalostuneeksi. Turvallisen keskitien kulkijoiden lisäksi myös persoonallisuudet ovat keränneet ääniä.
Livelähetykset tuovat ohjelmaan aitoutta. Nauhoitettujen ohjelmien ”yllätykset” saavat epäilemään, että myös valmentajien spontaanit ylistykset ovat ennalta käsikirjoitettuja.
TVOF ei ole varsinainen artistihautomo, sillä harvat menestyjät ovat tehneet uraa. Erottuakseen pitäisi olla laulutaidon lisäksi myös karismaa ja oma tyyli. Kisassa voi pärjätä, vaikkei tietäisi millä kielellä laulaa ja haluaisiko olla iskelmätähti vai rokkari. Myös biisivalinnat vaikeuttavat mielikuvan muodostamista. Omassa arvoasteikossani hauras ja sielukas klassikkotulkinta voittaa omista taidoistaan hurmaantuneen koppavan taiturin, joka osaa matkia niekkuvia diivoja.
Korona-aika on ajanut artistit omituiseen tilanteeseen: he esiintyvät Turun Logomon suurella lavalla tyhjille katsomoille. Tuotanto ei anna tämän latistaa tunnelmaa, sillä artistit saavat maailmanluokan kattauksen. Valot, videot, pyrotekniikka ja lavahärpäkkeet on toteutettu niin tyylikkäästi, että se tarjoaa pientä lohtua livekeikkoja kaipaaville.
Perjantain finaalissa kilpailee Milla Kotilainen-Dwyerin lisäksi 16-vuotias taituri Elise-Juliette, ohjelman myötä kiehtovaksi persoonaksi noussut oopperalaulaja Kalle Virtanen sekä perusrokkarimimmi Ira Mikkonen. Taidan kokeilla ensimmäistä kertaa, miten kaukosäätimen värinäppäimet toimivat.
2
”Uhkaava kitara kasvaa diskobiitin kanssa… congarumpujen ja syntikoiden instrumentaaliosio… kiihkeä saksofonisoolo… apokalyptinen kitarasoolo… diskobiittiä bongojen kanssa… surullinen piano…”, Arab Strapin paluulevyn avausbiisin The Turning of Our Bones videotekstitys kuvailee osuvasti.
Maaliskuussa julkaistu As Days Get Dark (Chemikal Underground) on bändin ja alkuvuoden paras albumi. Viidenkympin rajapyykkiä lähestyvä skottikaksikko on löytänyt 16 vuoden tauon jälkeen reseptinsä entistäkin toimivampana. Aidan Moffat lausuu ja hyräilee pöyhkeän yksinkertaisen, halvan konebiitin päälle. Malcolm Middleton loihtii synkkiä tunnelmia kitaroilla, jousilla ja saksofonilla.
Pitkän illan soittolistalla As Days Get Dark soi Damon Albarnin Everyday Robotsin ja Daft Punkin Random Access Memoriesin välissä.
3
Viisikymppinen skottikirjailija-lauluntekijä James Yorkston sulloutui viime vuonna studioon ruotsalaisen The Second Hand Orchestra -kollektiivin kanssa. DIY-ryhmään kuuluu muun muassa Peter Bjorn and John -yhtyeen kitaristi Peter Morén.
Kahdessa studiosessiossa purkitettiin kahdeksan biisiä, joita bändi ei ollut etukäteen kuullut. Tammikuussa julkaistu The Wide, Wide River (Domino) on jousien ja pianon varassa soljuvaa luomurockia. Sessioiden lämmin tunnelma on tallennettu rosoineen, sillä hinkkaamalla se olisi vain haalistunut.
Miraclehead-punkbändin basistina soittohommat aloittanut Yorkston on tehnyt parinkymmenen vuoden ajan intiimiä ja riisuttua folkia. Kymmenes albumi esittelee Nick Drake -henkisestä lauluntekijästä uuden, sävykkäämmän puolen.
4
Kevään odotetuin uutuusalbumi meillä oli lontoolaisen Piers Faccinin Shapes of the Fall (Nø Format). Miehen nimi paljastaa italialaiset sukujuuret, mutta musiikilliset vaikutteensa Faccini on hakenut kauempaa. Lukuisten maailmanmusiikkitähtien kanssa yhteistyötä tehnyt 51-vuotias taidemaalari-lauluntekijä antaa niiden kuulua entistä vahvemmin. Maailmanmusiikkifolkin taustalla mouruavat laiskasti jouset ja puhaltimet.
Omassa arvoasteikossa Shapes of the Fall ei kuitenkaan yllä kymmenen vuoden takaisen My Wilderness -täysosuma-albumin tasolle. Siihen saattaa vaikuttaa se, että My Wilderness tutustutti Faccinin värikylläiseen maailmaan. Ensikosketuksen jättämää jälkeä on vaikea ylittää.
5
Itävaltalaisen Wallnerin perhebändin debyytti-ep Prolog I (Wallners / Universal) on alkuvuoden paras löytö. Viisi ajatonta, alakuloista kappaletta esittelevät oman tyylinsä löytäneen sisaruskvartetin.
Anna Wallnerin eteerinen ja kohtalokas ääni on vangitseva. Kolme veljestä loihtivat Wallnersin utuisen tunnelman, joka johdattelee alakuloisiin, mutta silti lohdullisiin maailmoihin.
Tommi Liljedahl
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (21.11.2024): Vaietut arktiset sodat, Pikku Kakkosen konsertti, Oro Jaska
Marja Mustakallio on katsellut Yle Areenaa ja viihtynyt pikkupoikien konserttiseuralaisena.
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.