Suad Khalifa. Kuva: Svart Records
MUSIIKKI | Antti Lähteen kokoamassa katsauksessa laimeankauniita covereita, festariystävällistä teknoa, vaihtoehtoista valtavirtaa ja kivenlohkareiden laululta kuulostavaa tv-musiikkia.
”Suadin Waves soi modernia ja kansainvälistä ison tuotannon aikuispoprockia jostain valtavirran ja vaikeasti määriteltävän ’vaihtoehtoisuuden’ välimaastosta – liekö toista markkinaa, jolla breikkaaminen ja erottautuminen olisi yhtä vaikeaa?”
ARVOSTELU
Death Cab for Cutie – The Georgia EP
Bicep – Isles
Suad – Waves
Timo Kaukolampi & Tuomo Puranen – White Wall
Lainalauluja äänioikeuden puolesta
Death Cab for Cutie kuuluu Yhdysvaltain indierockin jättiläisiin – yhtyeen kuudes levy Narrow Stairs (2008) ylsi peräti Billboardin albumilistan ykköseksi – mutta Euroopassa bändi on jäänyt keskisarjan suuruudeksi.
Yhtyeen uusi EP-levy The Georgia EP (Atlantic, 13.1.2021) on hatunnosto ja varainkeruutempaus amerikkalaispoliitikko Stacey Abramsin perustamalle Fair Fight Actionille. Organisaatio taistelee äänioikeuden toteutumisen puolesta erityisesti Georgian ja Texasin osavaltioissa.
EP sisältää cover-versiot viiden georgialaisen artistin ja yhtyeen tuotannosta. Levyn onnistuneimmaksi tulkinnaksi nousee kuulas ja raukea näkemys R&B-trio TLC:n klassikkosinglestä Waterfalls. Se paitsi nostaa esille vuoden 1994 listaykköshitin piilevän leirinuotiokitarapotentiaalin, myös sysää Death Cab for Cutieta edes muutaman piirun kohti mukavuusalueensa reunamia.
Levyn muista kappaleista tunnetuin on R.E.M.:n Fall on Me. Siitä, kuten levyn muistakin biiseistä (alkuperäisesittäjät Cat Power, Neutral Milk Hotel ja Vic Chesnutt), Death Cab for Cutie laimentaa itsensä kuuloiset, lohdullisuudessaan ja leppoisuudessaan laimeahkot versiot.
Aamuyön ääniä festivaaliteltasta
Pohjois-Irlannin Belfastista ponnistava Andrew Fergusonin ja Matthew McBriarin elektronisen musiikin kokoonpano Bicep on kasvatellut tasaisesti fonttikokoaan festivaalijulisteissa 2010-luvun mittaan.
Yhden lasikaton hitaasti kiiruhtava yhtye onnistui murtamaan pitkään kypsyttelemään nimettömällä esikoisalbumilla (2017), joka ylsi Britanniassa albumilistan top 20:een ja poiki erinomaisen Glue-singlen muodossa jopa pienoisen valtavirtahitin.
Kakkosalbumi Isles (Ninja Tune, 22.1.2021) jatkaa debyyttilevyn linjoilla luotettavasti laadukkaasti. Musiikki on taiteellisesti kunnianhimoista, mutta kuitenkin hyvin helposti kuunneltavaa. Garagen sätkivyyttä, trancen avaruutta ja housen rytmikkyyttä yhdistelevä sointi on energisessä raukeudessaan kuin luotu festivaalien jättitelttoihin, aamuyön tuntien täsmälääkkeeksi orastavaan väsymykseen.
Bicep vetää kiinnostavimmillaankin (Saku, Hawk, Apricots) aika varman päälle, mutta niin vetävät tyylilajin muutkin suuruudet Moderatista Jon Hopkinsiin ja hiukan rohkeampaan Floating Pointsiin. 1990-luvun vielä muistaville Isles voi aiheuttaa lämpimiä läikähdyksiä Orbitalin ja Future Sound of Londonin suuntaan.
Vuosia kypsytelty esikoinen
Tuntuu uskomattomalta, että SUAD eli suomalainen Suad Khalifa (juontajana tunnetun Tean sisko) julkaisee esikoisalbuminsa vasta nyt. Ensimmäisen kerran muistan kiinnittäneeni häneen huomiota jo vuonna 2004 ilmestyneen Uusi Fantasian Top Ten -albumin ja sen Radio Helsinki -hitiksi nousseen bossanova-kaunokin Fantasian yhteydessä.
Sittemmin Khalifan tumman täyteläistä ääntä on kuultu muun muassa Jaakko Eino Kalevin, Freemanin ja Noah Kinin levyillä. Esikoisalbumia on pohjustettu noin viiden vuoden ajan, yhden EP-julkaisun (The Call, 2017) ja puolen tusinan singlen voimin.
Waves (Svart, 22.1.2021) soi modernia ja kansainvälistä ison tuotannon aikuispoprockia jostain valtavirran ja vaikeasti määriteltävän ”vaihtoehtoisuuden” välimaastosta – liekö toista markkinaa, jolla breikkaaminen ja erottautuminen olisi yhtä vaikeaa?
Levyn soundin ääripäät on piirretty jonnekin First Aid Kit -henkisen folkin ja Editorsin suuntaan kumartavan stadionsynkistelyn tietämiin. Parhaat biisit (Faces, The Door, Streets) ovat hyviä mutta nekin aika persoonattomia – varsinkin maailman mittakaavassa, jossa ”hyvä suomalaiseksi” ei takaa vielä mitään. Emma-, Femma- ja Teosto-raatien korvat Waves varmasti herkistää, niin laadukas ja ehkä levy objektiivisesti arvioituna on.
Yksi levyn ongelmista on nykyajalle tyypillinen; se ei tarjoa artistin uraa seuranneelle kovin paljon uutta kuultavaa. Levyn yhdeksästä biisistä viisi oli julkaistu singleinä jo ennen albumin ilmestymistä.
Kivenlohkareiden laulua
Elektronista suomisoundia maailmalle Op:l Bastardsissa ja K-X-P:ssä vieneet Timo Kaukolampi ja Tuomo Puranen ovat löytäneen itselleen luontevan nichen tummasävyisen elokuvamusiikin säveltäjinä.
Erinomaisesti onnistuneet soundtrackit Teemu Nikin Armomurhaajaan (2017) ja Zaida Bergrothin Marian paratiisiin (2019) saavat nyt jatkoa musiikilla Ylen ja SVT:n yhteistuotantona syntyneen tieteisjännärisarjaan White Wall (Svart, 15.1.2021). (Lue sarjasta lisää tästä.)
Tätä kirjoittaessa vasta kaksi jaksoa White Wallia nähneenä uskallan jo väittää, että Kaukolammen ja Purasen musiikilla on täysin keskeinen rooli sarjan kuumottavan tunnelman rakentamisesta. Soundtrack kuulostaa maan sisään unohtuneiden kivenlohkareiden melankoliselta laululta; kauniilta tavalla, johon ei mielellään tutustuisi sen lähemmin.
Minimalistisen dronen ja laajakaarisen äänimaisemoinnin sekaan on annosteltu maltillisesti John Carpenterin tuotantoon viittaavia syntetisaattoriarpeggioita. Lähes biitittömän levyn päättää sarjan lopputekstien aikana soiva By-product Boogie. Se kuulostaa voipuneelta rumpukoneelta, joka on unohdettu sadaksi vuodeksi soittamaan Jimi Tenorin Sugardaddya.
Antti Lähde
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
