Lea DeLaria.
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Elena Harju on sukeltanut Margaret Atwoodin dystopiaan ja ihmetellyt oravien ähräämistä.
1
Kannattaa lukea se Margaret Atwoodin kirja, sanoi joku. Ei ole ollenkaan niin paha kuin tv-sarja, sanoi joku.
Lopetin Handmaid’s Talen katsomisen televisiosta, kun pahoinvointini ylitti haluni olla ajan hermolla. Sitä ennen onnistuin kuitenkin kiskomaan kahdeksan ja puoli jaksoa käytännössä yhdeltä istumalta.
Nimellä Orjattaresi suomennettua kirjaa olen lukenut sitkeästi noin kymmenen sivun viikkovauhtia, koska enempään en pysty. Filmattu versio ei nimittäin kaikessa visuaalisessa häikäisevyydessään ja pitkitetyssä kidutuspornoilussaankaan pystynyt ilmaisemaan samaa kuristavaa ahdistavuutta: Atwoodin vähäeleinen kuvaus lannistetusta mielestä iskee terävämmin kuin sähköpiiska television ruudulla ja Gileadin todellisuus hivuttautuu kirjan sivuilta pelottavan lähelle.
Atwood on niin hyvä, että happi loppuu. Hirvittävintä on hänen kykynsä saada lukija huomaamaan samankaltaisuus itsensä ja ensi silmäyksellä etäisessä fiktiossa elävän hahmon välillä. Onko dystopia sitten kuitenkaan niin kovin kaukana?
2
Jotakin lähes loukkaavan samaistuttavaa on myös Marcellassa, Netflixin rikossarjassa, jossa entinen kotirouva palaa töihinsä poliisietsiväksi avioliittonsa hajottua yllättäen.
Silta-sarjan luojan Hans Rosenfeldtin käsikirjoittama ihmissuhde-noir kiristää nopeasti täyteen trillerivauhtiin, joka nappaa mukaansa ajoittaisesta tuskallisuudestaan huolimatta. Marcella Backland nimittäin on traumatisoitunut, henkisesti tasapainoton ja välillä täysin järjettömästi toimiva päähenkilö, jota on silti selittämättömän helppo ymmärtää ja seurata sydän syrjällään. Eipä mikään ihme, että Anna Friel pokkasi ensimmäisen kauden näyttelijänsuorituksestaan Emmy-palkinnon.
Viisaasti sarja ei paljasta aivan kaikkia korttejaan heti, eikä siten joudu keksimään itseään uudestaan uutta kautta varten. Sillä on hämmentävä taito kuljettaa monia juonia tavalla, joka sekä pitää ne kaikki kiinnostavina että sekoittaa katsojan pään.
3
Jos katselee mieluummin ikkunasta ulos kuin televisiota, tähän aikaan vuodesta ei luultavasti voi välttyä näkemästä oravia, joilla on vimmattu kiire kätkeä ruokaa varastoon talveksi.
Oravasta (sciurus vulgaris) löytyy monta sanontaa aina lapsille sopivista ”pyörii kuin orava oksalla” -toteamuksista ja oravanpyörävertauksista painokelvottomampiin ”v****taa kuin pientä oravaa” -hokemiin, mutta sen vaikuttava, usein unohtamiseen päättyvä ährääminen ruokavarastojensa kimpussa ei ilmeisesti ole innoittanut sananlaskuja eikä vertauksia, vaikka niitä suorastaan pyytää. Miksi muurahaisella olisi yksinoikeus ahkeruuteen? Suomen kieli ansaitsee lisää orava-aiheita ja jokainen ansaitsee vähintään kerran syksyssä kohdata takalisto pystyssä eväitään kuoppaavan oravan.
4
Jos kerran orava voisi saada lisää huomiota, ansaitsee sitä ehdottomasti myös Lea DeLaria ja tämän vuonna 2015 julkaistu levy House Of David.
DeLaria on ainakin omalle sukupolvelleni tunnetuin luultavasti Carrie ”Big Boo” Blackin hahmosta tv-sarjassa Orange Is The New Black. Epäluotettavan ja silti rakastettavan Boon lisäksi DeLaria on pitkän uran tehnyt stand up -koomikko, tietäjien tietämän U-Haul-vitsin virallinen keksijä ja häikäisevä laulaja.
On olemassa artisteja, joiden ikonisimmista kappaleista ei pitäisi koskaan tehdä covereita, mutta David Bowie ei selvästikään kuulu heihin. House Of David on levyllinen Bowieta letkeinä jazzversioina, joita kuunnellessa ensin hämmentyy – onko tämä sensuellin pehmeä-ääninen laulaja todellakin hillittömiä supliikkeja heittelevä, pää takakenossa naurava DeLaria? Shokeeraavasta siirtymästä toivuttuaan on vaarassa tulla kokonaan sopivan rohkeiden mutta alkuperäisteoksia kunnioittavien sovitusten hurmaamaksi.
Varsinkin Rebel Rebel, kaksinkertainen rakkaudentunnustus sekä laulun puhuteltavalle että Bowielle, on soinut lähes päivittäin sen jälkeen, kun tajusin vihdoin tämän levyn olemassaolon. Hot tramp, I love you so.
5
Tänä vuonna wabu ei lobu, koska wabu ei ala. Helsinki Pridekin järjestettiin poikkeuksellisesti syyskuussa kesäkuun sijaan. Tämä ei toisaalta haittaa niin kovin, koska joka päivässä voisi olla vähän enemmän Prideä.
Yle Areenaan kootusta Pride-katsottavien listasta löytyy totta kai Helsinki Priden konserttitallenne ja draamaelokuvia, mutta myös reilusti dokumentteja, kuten jo nimeään tutuksi tehnyt Kelet ja koko Priden aloittaneita mellakoita valottava Stonewallin perintö.
Olisi kuitenkin koko ajatuksen vastaista selittää niitä auki tässä, kun kukin Areenaan kykenevä voi kuulla Keletiä itseään tai ensimmäisen Pride-kulkueen marssijoita.
Elena Harju
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (21.11.2024): Vaietut arktiset sodat, Pikku Kakkosen konsertti, Oro Jaska
Marja Mustakallio on katsellut Yle Areenaa ja viihtynyt pikkupoikien konserttiseuralaisena.
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.