Taiska ja Kirka 1970-luvun alussa.

Kalevi Suopursu

Reijo Kallion haastattelussa vuoden 1993 Helsingin Sanomissa toimittaja Ilpo Hakasalo sanoo hienosti, että ”iskelmän tarkoitus ei ole olla edelläkävijä, vaan toimia yhteisten kokemusten tulkkina”. 

Tässä artikkelissa käydään läpi Kirkan, Taiskan, Jukka Kuoppamäen, Kallion ja Reijo Taipaleen kautta viisi erilaista tapausta, joissa viihdemusiikkiin on lipsahtanut enemmän tai vähemmän yhteiskunnallista sanottavaa.

1

Yhtenä keväisenä päivänä vuonna 1971 sanoittaja-tuottaja Vexi Salmi (s. 1942) selaili Helsingin Sanomia ja huomasi, että Laukaan selluloosatehdasta oltiin käynnistämässä ilman jätevesilupaa. Tehdas oli suljettu vuonna 1967 heikon kannattavuuden ja ympäristösuojelusvaatimusten vuoksi, sillä se laski jätevetensä sekä suolle että läheiseen järveen. Suo ei pystynyt pitämään saastaista vettä kasassa, vaan alkoi vuotaa Päijänteen vesistöön ja myrkyttää pääkaupungin juomavesiä. Saastunut järvi oli taas niin huonossa kunnossa, ettei tehdas kyennyt hyötykäyttämään sitä enää sen omassa toiminnassaan.

Sanomalehteä käsissään hypistelevä Salmi ymmärsi, että lipeälammen haisevista työläisistä saisi erinomaisen pilkkalaulun, ja jo viikon kuluttua Irwin Goodman honotti äänilevyllä tehtaan varjossa elävästä ”Lievestuoreen Liisasta”. 

”Tehdas haiskoon, leipää tuo se vain!”

Salmi on kieltänyt kappaleen olevan protesti ympäristöarvojen puolesta, mutta sen sijaan kolme vuotta myöhemmin samanlaisen tehtaan tontille ilmaantui eräs toinen fiktiivis-lyyrinen pariskunta, joka kaupunkia paetakseen lähti luonnon helmaan telttailemaan. Ihana heinäkuinen kesä ja lämmin vesi houkuttelevat riisumaan vaatteet ja pulahtamaan virran pehmeään syleilyyn. Kesäyö laskeutuu kansallisromanttisesti niityn taakse, mutta jokin on pielessä – ja tässä kohtaa laulu poistuu Paratiisin viitekehyksestä. Kertojaa vaivaa yöllä outo tunne ja hän löytää rannalta kuolleen kalan. Nuoripari kiiruhtaa ekokriittisen lääkärin luo, joka yllättäen läksyttää saastaisessa vedessä uimisesta ja saarnaa raamatullisin elkein kohti tuhoa kulkevasta maailmasta. 

”Kaiken kuolevan mä nään, ei sorsat ehdi pesästään. Maa sortuu veteen vihreään, varrella virran.”

Ilmestyskirjan lailla koetaan hurmoksellinen etiäinen, jossa edes ”majavaa voi nähdä en” ja lopulta jopa ”pääkallo löytyy valkoinen”. Kaiken tämän apokalyptisen romahtamisen syyksi ei kuitenkaan paljastu Jeesuksen toinen tuleminen, vaan yksinkertaisesti ”tehdas, ei mikään muu”. 

Down by the River -kappaleen (1972) suomentaneen Pertsa Reposen kynänjälki ei ollut mitenkään liioiteltua, sillä vesistönsuojelukomitean raportti vuodelta 1958 on karua luettavaa: sen mukaan Lielahden, Mäntän, Kaukaan, Kuusankosken, Äänekosken ja Lievestuoreen vesistöt olivat puunjalostuksen vuoksi jo saastuneet käyttökelvottomiksi. Varrella virran maailmassa ollaan huolissaan tuhoutuvasta luonnosta, mutta muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa vasta kun pilaantunut vesistö uhkasi Helsingin juomavesiä ja tehtaiden omaa toimintaa. Vuoteen 1991 mennessä kaikki kotimaiset paperilaitokset siirtyivät ympäristöystävälliseen sulfaattimenetelmään, joka lopulta pelasti luonnon valkoisilta pääkalloilta.

Entä miten kävi Lievestuoreen tehtaan? Erilaisten vaiheiden kautta laitos onnistui pyörittämään rattaitaan aina vuoteen 1983 asti, kunnes se jäi kiinni vesinäytteiden väärentämisestä. Uhkasakot ja investoinnit horjuttivat tehtaan taloutta, se meni konkurssiin ja lopulta 5.9.1985 Lievestuoreen tehdas suljettiin lopullisesti. Kymmenen vuotta myöhemmin se räjäytettiin. Muistoksi jäi jäljelle vain savupiipun tynkä. Lipeälampi saatiin kuivattua vasta 2000-luvulla ja on tätä nykyä osa suosittua ulkoilureittiä.

2

Kylmän sodan riipiessä Pohjois-Atlantin liiton ministerit päättivät vuonna 1979 sijoittaa keskikantaman ohjuksia Eurooppaan, joka vyörytti protestilaulujen aallon myös viihdeteollisuuden puolelle. Samaan aikaan Yleisradio alkoi suhtautua Euroviisuihin penseästi: laulukilpailusta oli tullut massoja lamauttavan viihteen ruma kaupallinen karikatyyri. Kilpailuun piti yhtäkkiä saada asennetta tai sanomaa, joten kotimaiset Eurovision-karsinnat kokivat rock-murroksen.

Kansainvälisesti arvostettu Jim ”Wigwan” Pembroke (s. 1946) sävelsi peräkkäisinä vuosina kotimaiset voittajateokset. Ensimmäinen niistä oli virkistävää musiikkityyliä edustanut farkkulahkeinen Reggae Ok (1981) ja jälkimmäinen ydinasevastainen rock-hymni Nuku pommiin (1982). Kansainvälisen humpan puristuksessa molemmat näistä viihdeteollisuuden irtiotoista jäivät varsinaisissa kilpailuissa kuitenkin jumbosijoille.

Finland 0 points.

Tähän kansainvälisen laulukilpailun kehykseen sähköasentaja ja kyökkirunoilija Raul ”rakas-hakas” Reiman (1950–1987) kirjoitti vuoden 1981 Euroviisuihin värssyn japanilaisen kaupungin yllä kiitävästä atomipommista, joka kohta pyyhkisi tieltään rakennukset, eläimet ja ihmiset. Reiman pyrki tunnetusta mässäilemään teksteissään kuolemalla ja katastrofeilla, joten 16 kilotonnin ”Little Boy” oli täydellinen aihe. Taiskan tulkitsema Hiroshima edusti viisukarsinnoissa perinteistä iskelmää, joten kotimaan tuomareilta tuli 27 pistettä, kolmas sija ja läpi kevään radiossa soitettu hitti.

Hiroshiman ympärille kasattiin Hannele ”Taiska” Kauppisen (s. 1955) neljäs ja viimeinen albumikokonaisuus nimeltä Oma tie (1982), joka on kaikkea muuta kuin perinteistä iskelmää: se sisältää rokkia, syntetisaattoreita ja rajuja lauluja yhteiskunnallisista aiheista. Levyltä löytyy mm. kotimaisen popmusiikin ensimmäinen kokonaan syntetisaattoreilla (Jupiter 8 ja Mini-Moog) tehty kappale Ei voittajaa, joka yrittää varoittaa kapitalismin ja asevarustelun vaaroista: ”Myrkky ilmakehään jää ja raivaa tieltään elämää!”

Henkilökohtainen suosikkini ja levyn kantaanottavin kappale on kuitenkin Ken ”Uriah Heep” Hensleyn soololevyltä poimittu System, joka valistaa meitä tulevasta tietoteknis-dystooppisesta tulevaisuudesta. Nappuloilla ohjattava ihminen, jolta on viety oma tahto ja nimi, syntyy järjestelmän vangiksi vain elääkseen kammottavaa robottielämää. Pahin ruoskan läväytys radiota vasten painautuneita yksinäisiä kasvoja kohtaan on kuitenkin se, ettei tässä maailmassa ”yksin tee edes kuolemaa”! 

Sillä sen tallentaa A-T-K!

3

Edellä mainittujen ilmiöiden lisäksi 1970-luvulla Suomea piinasivat kasvava työttömyys, maaltamuutto, öljykriisi, Kekkonen, markan inflaatio, lama, suomettuminen ja disco-huuma. Lääkeeksi kaikkiin näihin vaivoihin löytyi nostalgia eli humppamusiikin uusi tuleminen. Humpan uusi keisari oli vuonna 1975 Ruusuja hopeamaljassa levyttänyt Erkki Junkkarinen (1929–2008), joka nousi platinasarjaan c-kasettimyynnin räjähdettyä. Suonenjokelaisen humppamaakarin levytysten sanoitukset edustivat kuitenkin mennyttä iskelmää, joten se alkoi pian kaivata uusia mausteita ja tähän soppaan sulahti kaksi Reijoa: raahelaista tiehöylää ajanut lauluntekijä Lumisalmi (1949–1987) ja espoolaisen autokoulun laulava opettaja Kallio (1933–2018).

Naftaliinista kaivetun ja vähän kaivatun Reijo Kallion yksitoikkoisen honottava, vanhan koulukunnan totinen tyyli oli juuri sitä mitä Lumisalmen naiiveja raastinraudalla revittyjä miesten tunteita käsitelleet laulut tarvitsivat. Samaan aikaan kun kotimainen rock oli beat-rytmillä nuorisolle suunnattuja lauluja rakkaudesta, kertoi tämä beguinen tahdissa keinuttava itsesääli-iskelmä keski-ikäisten avioeroista. Albumit Yksinäinen (1979) ja sitä seurannut Viikonloppuisä (1980) menivät kuppiloissa, kapakoissa ja krouveissa istuvaan kansaan kuin väärä raha – ja samaan hengenvetoon nyyhkyttäviin parrasvaloihin repäistiin automaalarina toiminut Elämän valttikorttinsa (1980) hukannut Ahti Lampi. Tähän samaan arkirealistisen kansankuppilan kulmaukseen istahti myös Ihmisen ikävää toisen luo (1980) poteva Mikko Alatalo sekä Matti ja Tepon koko tuotanto.

1980-luvun lihavien juppivuosien jälkeen oltiin taas työttömyyden, laman ja erääntyvien laskujen samassa sameassa veneessä, joten musiikkia tarvittiin jälleen kerran tulkitsemaan pankkien piinaamia pieniä ihmisiä: kun Kikka yritti saada talouden Käyrää nousemaan (1993), kyseli Ressu Redford ”saanks mä sulta lainaa, jos mä tarvitsen”. Nypykät etsivät Lainattua seteliä (1994), mutta tyhjää työtä tekevälle Kim Lönnholmille jopa lauseetkin olivat ”lainattuja” (1991). Näyttelijä Eija Vilpas yritti kiteyttää yleisen ilmapiirin toteamalla, että itseasiassa On maailmassa kaikki lainaa (1995) jo muutama vuosi ennen kuin Nylon Beat rupesi kyselemään sen Satasen lainan (1997) perään.

Tähän henkiseen ilmapiiriin Kassu Halosen ja Vexi Salmen pyörittämä Flamingo päätti yhdistää 1970- ja 1990-luvun lamalaulut samaan pakettiin ja ohjasi Reijo Raikas Kallion vielä kerran levytystudion hämäriin äänityskoppeihin. Tuloksena syntyi kantaanottava, superlatiivit tiskiin lataava iskelmä nimeltä Velkavanki (1993), jossa lama iskee, firmat kaatuvat, työt ja rahat loppuvat, itsetunto romahtaa, viina maistuu ja lopulta tietenkin myös vaimo ottaa eron.

”Mä olen Suomen tasavallan velkavanki
ja tuomio on elinkautinen
Ei työllä sitä summaa koskaan hanki,
kun korkojenkaan maksuun pysty en”

4

Kotimaisen iskelmän kirkkaimpaan kaanoniin kuuluvalta Jukka ”Sininen ja valkoinen” Kuoppamäeltä (s. 1942) on vaikea valita yhtä yhteiskunnallista laulua, sillä tietyllä tavalla hänen koko uransa on yhtä protestia erilaisia instituutioita vastaan: toisaalta hän oli pappi, mutta antroposofisen maailmankatsomuksensa kautta enemmäkin new ageen päin kallellaan oleva pohdiskelija; Kuoppamäen juuret ovat folkissa ja rauhanliikkeessä, mutta hän on edustanut kansallista kokoomusta Europarlamenttiin pyrkiessä; kotiseuturakkaus toimii tärkeänä teemana, mutta elämäkerroissaan hän luukuttaa keskieurooppalaisen identiteetin puolesta; työkseen hän on puurtanut purkanmakuista Suomi-iskelmää, vaikka henkiset ja hengelliset laulut ovat lähempänä sydäntä.

Kuoppamäki on myöntänyt, että elämä on liian mukavaa hyvien protestilaulujen tekemiseen, mutta toisaalta oma kivikkoinen polku on löytynyt vastustamalla naiiveja 1950-luvun iskelmäsanoituksia. Artistin katalogista löytyy esimerkiksi pasifistinen Harmaat miehet (1970), Chilen vasemmistopresidentistä kertova Allende (1973) ja  sioux-intiaaneille omistettu puheenvuoro Wounded Knee (1973), mutta aivan oma lukunsa ovat kiireisen 1970-luvun esoteeriset laulut ja albumikokonaisuudet Aurinkomaa (1974) ja Väinämöinen (1974).

Progressiiviseen päin kallellaan olevassa Kalevala-laulussa Kuoppamäki rakentaa kansalliseepoksesta salattujen koodien suurta pyhää kirjaa, ja teosofi Pekka Ervastin lailla liittää sen osaksi 1800-luvun lopun esoteeristen opuksien joukkoon:

”Niin kuin oppi Blavatskin, taikka kirja Dzyanin. Perinnöksi me saimme sen – se on lahja demiurgien!”

Levy-yhtiöt ovat olleet kehystämässä Kuoppamäen laulujen maailmankatsomuksellista stratosfääriä. Siinä missä 1970-luvun esoterialevyt pullahtivat uunista artistin omistaman Satsanga Recordsin julkaisemina, on 2010-luvulla Atte Blomin perustama Uju Records mahdollistanut henkisen etsijän paluun folkahtaville juurilleen. Kantaanottavat ja hengelliset laulut ovat vuosien tauon jälkeen palanneet Kuoppamäen ohjelmistoon. Perintö-nimiseltä albumilta (2014) julkaistu pasifistinen singelohkaisu Hiroshima Baby osoittaa, etteivät vuodet pappina (1980–2012) tai ikä ole kuivattaneet Kuoppamäen henkistä sulkakynää: 

”Hiroshima baby, Nagasaki lady. Verta, verta! Äkkikuolemaa!!”

5

Italialaisen jäätelösuvun musta lammas ja kevyen viihdemusiikin kruunaamaton kuningas Christopher ”Chris” Rea oli 1980-luvulle tultaessa jälleen kerran taiteellisessa risteyspisteessä. Levy-yhtiö Warner Brothers halusi rahaa tuottavan levyn, joten Rea teki kaksi erilaista albumia yhdellä iskulla: optimistisen Aubergen (1991) ja pessimistisen The Road to Hellin (1989). Sopimukseen kuului, että jos helvetin tie ei nouse listoille, niin se heivataan roskikseen.

Levy-yhtiön edustajat eivät uskoneet menestykseen – varsinkin kun albumin avausraita alkaa viiden minuutin mittaisella gospel-introlla. Popin puolelta rockin syviin saappaisiin astunut Rea muutti tyyliään 180 astetta värjäämällä hiuksensa, kasvattamalla synkän parran, esiintymällä pahaa huokuvassa musiikkivideossa ja mikä tärkeintä, laulamalla yhteiskunnallisista asioista.

The Road to Hell kertoo Realle rakkaasta harrastuksesta eli autoilusta, mutta mistään ratinvääntelyn riemuvoitosta ei tässä ole kyse: kappaleessa kun seistään Lontoon kehätien loputtomissa ruuhkissa. Pankit omistavat autot ja maapallon täytyy varjella itseään tältä tietoteknis-apokalyptiseltä tulevaisuudelta, jota helvetin tie kuljettaa. Moottoritie alkoi Chris Rean nousujohteisella uralla edustaa myös keskiluokaisuuden pehmeää turvallisuudentunnetta, jolta jokaisen itseään kunnioittavan omaa tietään ajavan taiteilijan on päästävä pois.

Tietä käyden tien on vanki.

Mollissa jolkottava rokkiviisu sopi hyvin myös kotimaiseen mielenmaisemaan, joten oriveteläisen iskelmän vesissä purjehtiva Janne ”tuo Kari Tapio ilman syntiä” Tulkki (s. 1975) tulkitsi siitä oman versionsa nimellä Tiellä turhuuden (2004). Valitettavasti ”käännös on naiviudessaan surkeuden huippu ja Tulkin esitys aivan per*eestä”, kuten keskustelufoorumi Suomi24 osaa hienovaraisesti asianlaidan ilmaista.

Tulkin itsensä tulkkailema teksti kertoo siitä, miten ihminen aikuistuttuaan menettää yhteyden ”sielun suuruuteen”, minkä seurauksena ”pinnallisuus valtaa maailman”. Moottoritien tilalle on siis vaihdettu rakkaus, ja Tiellä turhuuden onkin oppikirjaesimerkki siitä, mitä tapahtuu kun rock- tai popmusiikkia yritetään sovittaa iskelmällisen maailman jäykkiin raameihin: se menettää sisältönsä.

The Road to Hellin kohtalo kotoisalla soramontulla ei kuitenkaan pääty tähän rengasrikkoon, sillä kymmenisen vuotta myöhemmin laulu sai yllättävää työntöapua Miehikkälän suunnasta: Reijo ”Satumaa” Taipale (1940–2019), joka oli jo aiemmin esittänyt suomennettua Chris Rean musiikkia (1998), tarttui sulavaan jäätelötötteröön. Tangoruhtinas on Paula Koivuniemen lailla yksi menneen maailman iskelmätähdistä, jotka ovat 2000-luvulla pystyneet uudistamaan imagoansa ja löytämään uutta kuulijasukupolvea. Kirpeää postmodernia esimakua tarjoili jo vaihtoehto-rokkipumppu Kentin hittikappaleen kotoistettu versio Ihan kuin nuo toiset (2003) viileine musiikkivideoineen. Mistä moinen hyppäys tanssimusiikista popin puolelle? Varmasti levy-yhtiö Bluebirdillä on ollut tunkkinsa pelissä, mutta elämäkerrassaan (2017) Taipale tunnustaa, että hänen iässään ainoa syy tehdä uutta musiikkia ovat hyvät kappaleet – ja sivulauseessa hän tunnustaa faniutensa Chris Reaa kohtaan.

Tauskin hovisanoittajana tunnetun Jari Salosen (s. 1954) kynäilemä Maailmanlopun tie on armotonta mukavuudenhaluisen ihmisen ruoskimista – vuorisaarnan lailla Reijo Taipaleen matala ääni sivaltaa öljyä, yksinäisyyttä, väkivallan pelkoa, terveen järjen puuttumista, teknologiahuumaa sekä pankkilainoja!

Huhhuh!!

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua