Iseo-järven installaatio The Floating Piers 2016, Italia. Kuva: Wiki Commons / Marcio De Assis
KUVATAIDE | Ympäristötaiteilija Christo Vladimirov Jawacheff kuoli toukokuun viimeisenä päivänä. Suurimman osan projekteistaan hän teki rakastettunsa ja työparinsa Jeanne-Claude Denat de Guillebonin kanssa.
Marja-Liisa Torniainen
Kunnianhimoisten ympäristötaideprojektien toteuttaja Christo Vladimirov Jawacheff kuoli kotonaan New Yorkissa sunnuntaina 31.5.2020. Suurimman osan mittavista projekteistaan hän teki rakastettunsa ja työparinsa Jeanne-Claude Denat de Guillebonin kanssa. He olivat syntyneet samana päivänä 13.6.1935, Jeanne-Claude Marokossa ja Christo Bulgariassa.
Jeanne-Clauden kuoleman jälkeen (2009) Christo keskittyi konkretisoimaan heidän aiempia yhteisiä suunnitelmiaan. Näistä huikein on varmaankin Pohjois-Italiaan Iseo-järvelle toteutettu The Floating Piers (2014–2016, ks. kuva yllä). Järvelle rakennettiin kolme kilometriä pitkä leveä ponttoonitie, joka päällystettiin hohtavan keltaisella kankaalla. Sitä pitkin pääsi kävelemään läheiseen saareen, jota myöskin ympäröi keltainen laiturialue. Projektin toteutusvaiheesta on Yle Areenassa nähtävänä dokumentti Walking on Water.
Vetten päällä kulkijoilta ei veloitettu pääsylippuja. Tie järvelle oli kadun jatke ja kuka tahansa saattoi kävellä saareen. Heidän järjestämänsä paikkasidonnaiset tapahtumat olivat aina avoimia kaikille ja ilmaisia.
Christon ja Jeanne-Clauden projektit vaativat vuosien, jopa vuosikymmenien työn ennen toteutumistaan, kuten tämäkin jo vuonna 1970 ideoitu hanke. Yleisön koettavissa ne olivat vain lyhyen aikaa kuin tähdentäen sitä, ettei mikään hetki koskaan eikä missään toistu samankaltaisena.
The Floating Piers oli avoinna 16 päivää.
Christo ja Jeanne-Claude Saksan Rostockissa vuonna 2006. Kuva: Wiki Commons
Riemukaari
Tänä vuonna oli tarkoitus paketoida Pariisin Riemukaari, mutta koronapandemian takia projektia siirrettiin. Suunnitelma aiotaan edelleen toteuttaa vuoden 2021 syksyllä. Tämänkin hankkeen ensimmäiset luonnokset syntyivät melkeinpä heti Christon saavuttua Pariisiin ja tavattua 1960-luvun alussa elämänsä naisen.
He olivat päättäneet tehdä täsmälleen sen, mitä he itse halusivat. Kukaan ei ollut tilannut heiltä mitään, mutta viidenkymmenen vuoden kuluessa he saivat aikaan 27 projektia eri puolille maailmaa. Tosin 47 suunnitelmaa ei saanut tarvittavia lupia.
Christo ja Jean-Claude halusivat jakaa iloa ja kauneutta sekä työskennellä riippumattomina. Kummassakin tavoitteessaan he onnistuivat. He rahoittivat Christon teosten myynnillä kaikki miljoonaprojektinsa ottamatta vastaan lahjoituksia tai julkista rahaa.
Christo tuli tunnetuksi ennen kaikkea paketoimistaan objekteista, pienistä, suurista ja yltiöpäisen kookkaista, kuten Berliinin valtiopäivätalo, mutta taiteilijan omasta mielestä pääosassa ei ollut itse paketti, vaan kangas ja kosketus siihen.
Paketoitu Pont Neuf vuonna 1985. Kuva: Wiki Commons
Vuonna 1996 Helsingissä Amos Anderssonilla oli esillä Christon ja Jeanne-Clauden näyttely Christo and Jean-Claude Projects, josta kirjoitin näin:
* *
Iloa!
Elias Canetti ja Christo. Mitä tekemistä näillä kahdella suurella C:llä on keskenään?
Muistellessani erästä kuulemaani kysymystä lapsuudenkokemusten vaikutuksesta taiteilijan tuotantoon etsin mieleni kätköistä kirjailijaa, joka olisi satuttavasti kuvannut asiaa. Löytyyhän heitä, mutta ensimmäisenä mieleeni putkahti Elias Canetti. Tarkistaessani hänen muistelmateostensa nimiä tietosanakirjasta huomasin yllätyksekseni hänenkin olevan kotoisin Bulgariasta – kuten Christo.
Romaanitrilogiassaan Pelastunut kieli, Soihtu korvassa ja Silmäpeliä Elias Canetti kuvaa rikkaasti ja rakkaudella lapsuuttaan ja nuoruuttaan espanjanjuutalaisen liikemiesperheen poikana eri puolilla Eurooppaa – ja analysoi tapahtumien myöhempää vaikutusta elämäänsä. Muistelmiensa alkupuolella hän kirjoittaa ihmeellisestä, monikielisestä ja -kulttuurisesta syntymäkaupungistaan Rustšukista (nyk. Ruse): “Kaikki, mitä olen myöhemmin kokenut, oli jo aikaisemmin tapahtunut Rustšukissa.”
Hän muutti maasta seitsemän ikäisenä.
Christo Javacheff, myöhemmin Javatscew varttui siis myöskin Bulgariassa. En tiedä, mitä kangasta kudottiin hänen perheensä omistamassa tehtaassa, mutta hänen isänsä oli joka tapauksessa tekstiilitehtailija. Myöhemmin, nuorena miehenä, Christo siirtyi Pariisiin. Hän elätti itseään maalaamalla muotokuvia kadulla. Siinä hän oli hyvin taitava. Niinä aikoina hän myös tapasi Jeanne-Clauden, kenraalin tyttären. Varmasti hän koki ikimuistettavia hetkiä Pariisin kaduilla ja silloilla. Siltaa ei voi viedä Amerikkaan mukanaan muistoksi – mutta voihan sen paketoida silti!
Jeanne-Clauden ja Christon liitto on kestänyt, rakastavaisina ja työtovereina – kuin Pont Neuf.
Kun minä olin pieni, oli tapana ”vetää” lakanoita ennen kuin ne vietiin mankeliin – taikka oltiin viemättä. Se mahtava mankeli oli luku sinänsä. En puutu siihen. Mutta kaikki me lapset ryntäsimme ihastuneina ”vedettävien”, paukkuvien lakanoiden alle. Oma poikani ryömii aina sijattavaan vuoteeseen… Korkea-arvoisille vieraille levitetään eteen punainen matto… Verhot avataan – ja suljetaan – elämässä ja teatterissa.
Kirjakaupat ja kangaskaupat ovat inspiroivia paikkoja. Liian inspiroivia vähävaraiselle, joten yritän välttää niitä. Miten mahtava kokemus on täytynyt olla kokonaisen tehtaan kankaineen pienelle pojalle. Ja mahtavia ovat hänen myöhemmät aikaansaannoksensakin, eivät mitään keittiönverhoja. Lapselle ei ole olemassa ”tavallista”, hän kun ei ole oppinut vielä tapoja, tekemään tavan vuoksi, olemaan kokematta, elämään elämättä. Hänelle ei ole pyhää ja materiaa erikseen, on vain Elämän Ihme.
Tätä yksinkertaista asiaa taiteilijat toistavat tuotannossaan, yrittäen näyttää sen ihmeen ja arvon sielläkin, missä olemme sen arvottomaksi unohtaneet. Amos Andersonin taidemuseon kaikki kerrokset ovat täynnään Christon ja Jeanne-Clauden suuria suunnitelmia kankaan käytöstä, tarkkoja etukäteisvisioita ottavina piirroksina ja valokuvia toteutuneista projekteista.
Niissä me kaikki saamme istua yhdessä suurten auringonvarjojen alla, kävellä keltaisenkultaisilla kankailla peitetyillä puistokäytävillä; me, korkea-arvoiset, kuljeskella kultaisella keskitiellä odottaen esiripun aukeavan auringon noustessa – laskiessa, löytää piilotettu todellisuus uudelleen
HOKKUSPOKKUS!
nähdä jälleen!
Christon töille ominaisinta on ehkä niiden yhteisöllisyys, ilo yhteisestä kokemuksesta. Toivottavasti nykkiläiset saavat vielä tulevaisuudessa työntyä yhdessä Christon kankaiden muodostaman ilon kunniakujan lävitse Central Parkissa.
“Kun minä olin lapsi,
niin minä puhuin kuin lapsi,
minulla oli lapsen mieli ja minä
ajattelin kuin lapsi: kun tulin
mieheksi, hylkäsin minä sen,
mikä lapsen on.”
Christo ei.
* *
Niin, siis mitä tekemistä Christolla ja Canettilla keskenään olikaan? Oliko jotain oleellisempaa kuin sama synnyinmaa, yhteiskuntaluokka, siirtolaisuus, ammatti ja alkukirjain? Kyllä! Yhteinen nimittäjä löytyy: Joukot. Joukot. Joukot.
Elias Canettin suomentamaton (!) pääteos Masse und Macht käsittelee valtaa ja joukkojen vietinomaista käytöstä, jonka kauhistavuuden kirjailija itse sai tuta jo lapsena ennen ensimmäistä maailmansotaa Wienissä. Christon viettelemät joukot taas kokoontuvat positiivisissa merkeissä, kylläkin epäillen ja ihmetellen, vallattomiin tapaamisiin…
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Eija-Liisa Ahtila etsii ekologista dialogia kaikkien lajien kanssa: ”Metsään tutustuu, kun sitä tunnustelee kaikilla aisteilla”
KUVATAIDE | Serlachius Kartanolla avautui yleisölle 8-kanavainen, vaihtelevien kuvakokojen myötä etenevä, 50-minuuttinen liikkuvan kuvan teos Heijastus metsästä.
Vireä kuvataide uhkaa kadota Etelä-Karjalasta – Lappeenrannan kulttuurin ”unelmavuosi” päättyy ikävissä tunnelmissa
KUVATAIDE | Pääkaupunkiseudun kohonneet näyttelykustannukset houkuttelevat taiteilijoita pitämään näyttelyitä muualla Suomessa, kuten esimerkiksi Lappeenrannassa, vaikka ostajia on vähemmän.
