Tässä sarjassa Ville Pirinen lukee kirjahyllystään löytyviä sarjakuvia ja sössöttää lukukokemuksistaan. Kirjoitukset sisältävät juonipaljastuksia ja muita epäolennaisia havaintoja teoksista. Kirjoitukset eivät yritä olla kritiikkejä, ja niiden esseistiikaksi luokitteleminen lienee turhan uskaliasta. File under: sekava subjektiivinen sepustelu.
Ville Pirinen, teksti
Kuvat Joakim Pirisen sarjakuvasta Sokeri-Sakari (Jalava 1987, Suuri Kurpitsa 2003)
Artikkelisarja syntyy yhteistyössä Taiteen edistämiskeskuksen kanssa.
Vuonna 1961 syntynyt Joakim Pirinen on suomalaisesta sukunimestään huolimatta leimallisen ruotsalainen ja/tai tukholmalainen sarjakuva- ja kuvataiteilija, näytelmä- ja proosakirjailija, runoilija ja mitä lie muuta. Pirisen vähän yli parikymppisenä tekemät ja suomeksikin suhteellisen tuoreeltaan julkaistut albumit Myrsky hiekkalaatikossa (Suuri Kurpitsa 1986) ja etenkin Sokeri-Sakari (Jalava 1987) olivat kotimaassaan paitsi taiteellisia, myös myynnillisiä menestyksiä ja tekivät nuoresta tekijästä jonkinlaisen kulttuurijulkkiksen.
Suomessa taiteilija on aina säästynyt julkisuuden kiroilta, mutta etenkin nykyisiin kirjamyyntilukuihin verrattuna albumit olivat suuria alakulttuurihittejä myös täällä Itä-Euroopan kurjuudessa. Lisäksi aikuisille suunnattu, täydellisen epäkorrektisti hauska mutta taiteellisesti vakavaksi vetävä sarjakuva väänsi nuoremman tekijäpolven aivot lopullisesti solmuun.
Itselleni Sokeri-Sakarin tiivis tykittely oli merkittävimpiä porttihuumeita sarjakuvan rajattomaan maailmaan. Sekä kokijana että tekijänä. Niinpä vietinkin herkät vuoteni tutkien albumia suurennuslasilla ja suhraten laimeita Joakim Piris -kopioita aikalaisiin vaihtoehtosarjakuvalehtiin. Tyhmemminkin olisin ehkä voinut herkät teinivuoteni käyttää. Ehkä.
Ympäröivä maailma, sarjakuvataiteen asema siinä, tuoreeltaan ilmestynyt painotuote saati minä lukijana emme ole samassa kuosissa kuin vuonna 1987. Paluu Sokeri-Sakari-saagan äärelle tuntuu vuonna 2020 tarpeelliselta aikaperspektiivin taivuttelulta.
* *
Albumin nimihenkilö on intensiivinen kaveri.
Alkusivulla psykoottisen innostuneelta vaikuttava keskushahmo juoksee kohti lukijaa metalliputki pesäpallomailanaan ja älähtää iskulauseen: ”Kunnon rautaröörillä lyö koko maailman ällikällä!”
Kuva summaa Sokeri-Sakarin hahmon näppärästi. Tyyppi rymistelee läpi koko 70-sivuisen tarinan äärimmäinen intensiteetti katseessaan. Tunnetilat vaihtelevat riemusta raivoon, kauhusta itsesääliin tai ihmetyksestä välinpitämättömyyteen, mutta jopa välinpitämättömyys on äärimmäisen intensiteetin välinpitämättömyyttä.
Totaalisen itsekeskeinen, poliittisesti ja epäpoliittisesti hirvittävän epäkorrekti, sekä vahingossa että tahallaan hurrikaanimaisen tuhoisa, ja alati elämäänsä alkuvoimaisesti kokeva groteski pipopää pudotetaan aina uuteen tilanteeseen tai ammattiin. Hahmo on vain oma itsensä ja asiat eskaloituvat katastrofaalisille leveleille muutaman sarjakuvaruudun kuluessa. Sokeri-Sakari on ihmisenä siis jonkinlainen Aku Ankka from hell ja erittäin vahvasti on speed sekä on acid.
Mikäli oikeassa elämässä tapaa edes lievästi sokerisakarimaisia piirteitä omaavan tyypin, ei tämän seurassa viihdy muutamaa sekuntia pidempään. Joakim Pirisen sarjakuvassa toksisista toksisin ääripersoona onnistuu vaikuttamaan myös rakastettavalta arjen anarkistilta, ja tarinan päättyessä haluaisi lukea lisää tästä innostavasta kaverista.
Albumin nimihenkilö on piinallisen intensiivinen kaveri.
Kuvailmaisu on sarjakuvataiteen suuressa jatkumossa velkaa ainakin George Herrimanin Krazy Katille, Robert Crumbin underground-kuvastolle ja ehkä Tove Janssonin muumikuvituksille. Joukossa on paljon 80-luvun kuvataiteen kulmikkuutta ja punk rock -visuaalien synkeää psykedeelisyyttä.
Jälki on kuitenkin vahvasti omansa, eikä rempseä ja vauhdikas viivasyherö peitä alleen tekijän myöhemmällä uralla moneen kertaan todistettua asiaa: Joakim Pirinen on aivan ylivoimainen piirtäjä. Siis ei vain teknisesti taitava rivisarjakuvataiteilija, vaan jonnekin Albrecht Dürerin, Gustave Dorén, Ilja Repinin tai ihan kenen vaan pölyisen ja iänikuisen wanhan kuvismestarin viekkuun kulttuurikaapin päälle sijoittuva välineidensä omnipotentti hallitsija. Tussipiirtimiä käyttävä huippukirurgi, jolla on tarpeeksi näkemystä myös söheltää rennosti tilanteen niin vaatiessa.
Sanoinko jo: ihan tosi hyvä piirtäjä.
Vuonna 1985 instrumentit olivat jo selvästi 24-vuotiaan taiteilijan hallussa, mutta Sokeri-Sakarissa ei ole teknistä briljeerausta tai virtuositeetilla keekoilua. Se näyttää tarinaan sopivan hurmostilan vallassa raapustetulta kuvaryöpytykseltä. Innostunutta ja tiivistä suherrusta, mutta myös tilaa ja dynaamista liikettä. Maksimaalisen täynnä yksityiskohtia ilman raskasta kikkailua.
Visionääristä kuvatykittelyä.
Ellei lasketa muutamia kuvissa esiintyviä teknisiä vempaimia kuten lankapuhelimia ja kuvaputkitelkkareita, nuoren sosiopaatin odysseia ruotsalaisessa kansankodissa voisi sijoittua jopa masentavan hyvin myös nykyhetkeen. Maailman perusasetukset ovat muuttuneet kiusallisen vähän. Sakarin käytös tuntuu tietysti entistä epämukavammin epäkorrektilta nykyvinkkelistä tihrusteltaessa. Aika on tavallaan jopa tehostanut tarinan irvokasta ihmis- ja yhteiskuntakuvaa.
Jutun synopsis on sinänsä simppeli: Sakari jää kiinni näpistelystä lelukaupassa. 200 kruunun sakkojen hoitamiseksi rahaton huithapeli joutuu lukuisiin eri töihin, yliopistoon, bailaamaan ankarasti, armeijaan, kodittomaksi, ja kaikin tavoin hunningolle. Kaikissa käänteissä hän kylvää silmitöntä tuhoa ympärilleen ja velkasaldo kasvaa eksponentiaalisesti.
Viimein karmaisevan viemäriverkostotripin jälkeen tämä yhden ihmisen hyökkäysvaunu päätyy wc-pöntön kautta yläluokkaiseen lapsuudenkotiinsa. Siellä onkin sopivasti juuri juhlaillalliset, sillä Etelä-Afrikka on nimennyt Zackariaksen sikarikkaan ja paskantärkeän isän juuri kunniatohtoriksi. Sakarin/Zackariaan sekoilu aiheuttaa isän kuoleman juuri ennen kuin perheen musta lammas ehditään poistaa testamentista. Sakot kuittautuvat kätevästi perinnöllä.
Sokeri-Sakari ei opi tasan yhtään mitään, vaan lopettaa tarinan kuten sen aloittikin. Hän jää uudestaan kiinni näpistelystä lelukaupassa. Sokeri-Sakari ei ole kasvutarina. Mieluummin tarina kaiken taantumisesta.
Taantumuksellista vitsailua. Rento paskakasa siinä niin!
Sokeri-Sakarin maailma on täynnä joka suuntaan sohivaa satiiria, josta osansa saavat niin ylimieliset intellektuellit kuin matalaotsaiset urpotkin. Kaikki yhteiskuntaluokat ovat tulilinjalla, vaikka ylimmät vaikuttavat selkeästi mulkuimmilta. Taiteilijat, viranomaiset, uskovaiset, hipsterit, spurgut, kirjaimellisesti paskahommia viemärisysteemissä hoitava köyhälistö tai putkistossa asuvat absurdit mutantit ovat kaikki jokseenkin vinoa porukkaa vinon systeemin vankeina.
Tarinalla on siis vakavatkin pointtinsa, mutta se ei jämähdä moralisoimaan tai osoittelemaan poleemisesti väärintekijöitä. Päähenkilö tekee selvästi eniten väärin, ja päällimmäiseksi jää loputtoman dadaistisen sekoilun ylistys. Naurattaa huomattavasti itkettämistä enemmän.
Slapstick-kohelluksen ja vakavanaamaisen absurdismin yhdistelmä toimii yllättävällä tavalla. Vähän kuin Tarkovski olisi ohjannut jonkin Alaston ase -elokuvista. Kun joskus lukiolaisnörttinä innostuin lukemaan venäläisen kirjallisuuden absurdia laitaa, huomasin niiden aiheuttavan samanlaisia tuntemuksia itsessäni kuten Joakim Pirisen sarjakuvat. Arkea katsellaan fantastisten erikoislinssien läpi ja maailma näyttäytyy normaalia tarkempana. Älykkyys ja typeryys samassa paketissa.
Lähestymistapa on pysynyt tuoreena. Esimerkiksi Sakarin riemastuminen omasta pierustaan on niin pointitonta hupia, että se tuntuu suorastaan tärkeältä pointilta.
Epäkorrektia menoa.
Kielenkäyttö on omalakisesti hauskaa, ja Jukka Heiskasen hienosti suomentamasta laitoksesta on jäänyt elämään monta monikäyttöistä hokemaa. Oman pääni sisässä toistuvat usein ainakin seuraavat lainaukset:
”Mä en tarvii rahaa! Mä on niin kova!”
”Et sinä mitään pistoolia saa kahdella sadalla. Hukuttaudu, se tulee halvemmaksi.”
”Terve, vanha rusina! Eikö meinaa liikahtaa?”
”Rouva Jantunen pissasi alleen! Soittakaa poliisi!”
”Neljällä kympillä lakritsiremmiä! Njam masu mussun!”
”Kuka sulle puhuu, persnaama? Mä juttelen tälle peilin tyypille!”
”Teillä kasvaa karvoja kielessä. Palatkaa plutoonaanne.”
Jokainen näistä sopii yllättävän hyvin mihin tahansa arjen tilanteeseen. Myöhemmin näytelmiä ja proosaa kirjoittanut, ja sarjakuvissaan kielellä kikkailuun erikoistunut tekijä onnistuu tiivistämään puhekupliin ja selittäviin tekstilaatikoihin elävää kieltä.
Viemärien asukas pukee tuntemuksensa runoudeksi.
Sarjakuvakerronnallisesti Sokeri-Sakari on kuin sisältönsä. Tiivistä ja kiihkeää rytmiikkaa. Pienissä ja paljon kertovissa ruuduissa ei pysähdytä ihmettelemään. Jopa pelkkiä mustia ruutuja sisältävä sivu, joka kertoo siitä kuinka Sakari ”ei näe eräänä yönä unia”, tuntuu sähäkältä etenemiseltä. Lukeminen rytmittyy enemmän piirrosten yksityiskohtaisuuden kuin ruutujaon mukaan. Välillä on pakko jumittua skannaamaan katseella yksittäistä ruutua pitkäksi aikaa kun kaikkien ohikulkijoiden tai olemukset tai sisustuksen absurdit yksityiskohdat vaativat huomiota.
Tässä mielessä Sokeri-Sakarin kuvat ovat täynnä kaikkea turhaa. Mikä ei tietenkään ole turhaa, koska kaikesta ”ylimääräisestä” syntyy teoksen tunnelma.
Selkeään pelkistämiseen tottuneelle lukijalle tyylilaji näyttäytynee raskaana haasteena, mutta palkitsee avomielisen syventyjän. Olen lukenut ja selaillut albumia elämässäni varmasti sata kertaa, mutta aina tulee bongailtua kuvista uusia kerroksia. Viime kerrasta on vuositolkulla, ja analyyttisempi uudelleenlukukokemus tuntuikin erittäin palkitsevalta.
Aikansa kuva, joka silti pysyttelee ainakin omaa mieltäni edellä ikuisesti. Tyyli tuntuu jopa futuristisemmalta nyt kuin 35 vuotta sitten. Aion kokeilla uudestaan ainakin teoksen 40- ja 50-vuotisjuhlien aikaan, mikäli maailma on vielä olemassa.
Svengaava musta sivu. Jumpe.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Sattumia sarjakuvahyllystä #65: Noah Van Sciver – As a Cartoonist
SARJAKUVA | Amerikkalaisen indie-sarjakuvan nuori veteraani sekoittelee itseironista omaelämäkertaa huikentelevaiseen historialliseen fiktioon.
Sattumia sarjakuvahyllystä #64: Jack T. Chick – Tehtävä
SARJAKUVA | Kiehtovan kummallinen vanhoillis-uskonnollinen sarjakuva tarjoaa kankeaa kerrontaa ja käppäistä piirrosjälkeä. Huumori- ja kauhusarjakuvan keinoja lainaava lohduton novelli herättää ristiriitaisia ajatuksia.
