Riina Hannukselan kävelyteos kutsuu leikkiin ja läsnäoloon keskustassa – yhden tai kaksi katsojaa kerralla

Walk Me Talk Me on tämän vuoden Tanssivirtaa-tanssitaiteilijan Riina Hannukselan kävelyprojekti, joka koostuu useasta osasta. Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaalin yhteydessä projektista nähdään osa Acts of Daring.

Kävin kokemassa esityksen ensimmäisen Tampereen näytännön tiistaina 21.5. Hannukselan kävelyteos johdatti minut hyväksyvän ja läsnäolevan, leikkimielisen kaupunkilaisuuden äärelle. Kuljimme Tampereen keskustan katuja ja toreja iltapäivän hiljaisuudessa, jutellen, ihan tavallisesti ja hassutellen, sekä pohtien muun muassa kuulumisen tunnetta suhteessa rakennettuun ympäristöön.

Minulle Acts of Daring -esitys asettui jonnekin improvisatorisen julkisen tilan tutkimuksen ja erikoisten sokkotreffien välimaastoon. Hannukselan asiantuntijuus perinteisten taidekontekstien ulkopuolella työskennelleenä tanssitaiteilijana nousi esiin muun muassa siinä, miten hän luki minua, yleisön ainoaa jäsentä tässä esityksessä. Tämä teos on nimittäin totisesti yleisönsä näköinen. Esimerkiksi kulkiessamme Satamakatua hiljaisuudessa kiersin yhden valopylvään, koska huvitti. Hannuksela tarttui tähän, ja pian olimmekin yhteisessä kadunmittaisessa pujotteluleikissä.

Perusteellinen taustatyö tuli näkyväksi monessa hetkessä. Hannuksela vaikutti esimerkiksi tuntevan Tampereen kaupungin keskustan paremmin kuin minä (vaikka minä olen tamperelainen ja hän tullut tekemään esitystä Helsingistä käsin). Improvisointitaidoillaan ja yksinkertaisilla dramaturgisilla ja esityksellisillä teoillaan hän teki yhteisestä kävelystämme taidetta.

Tavanomainen juttelu ja kävely sai Hannukselan toimesta filosofisia sävyjä ja kehysti näkemäämme ja kokemaamme taiteena ja sai minutkin hetkittäin toimimaan kaupunkitilassa esiintyvänä taiteilijana.

Katse ulos itsestä

Käsiohjelmatekstin perusteella odotin osallistavaa esitystä, joka saisi minut katsomaan Tampereen kaupunkia – julkista tilaa, jossa vietän ison osan arjestani – kriittisessä valossa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka pohdimme niin sanallisesti kuin sanattomastikin julkisen tilan kirjoittamattomia ja kirjoitettuja sääntöjä sekä ihmisen tarvetta hallita ympäristöään, ei katseestani kaupunkia kohtaan tullut kriittinen vaan ennemmin läsnäoleva, havainnoiva, huomaava.

Esityksen loppupuolella kuvailin kokemusta myös ”retriittimäiseksi”. Retriittimäisyyden kokemus juontui siitä, että huomioni oli ollut tunnin verran itseni ulkopuolella. En ollut miettinyt itseäni tai edes suhdettani kaupunkiin, vaan katsonut, kokenut ja kokeillut kaupunkia sellaisena kuin se on, tuomitsematta tai arvottamatta, ja tällä oli minulle puhdistavia vaikutuksia.

Esiintyjän ja katsojan roolit liudentuvat

Erityisen esiintyjämäiseksi oloni kävelyn aikana muuttui, kun yliopistolta tuttu kaverini tuli Laukontorilla ihmetellen kysymään, miksi makoilemme maassa pitkin pituuttamme. Hannuksela kertoi hänelle projektistaan ja esityksestä, ja minä korostin perään, että olen tässä ”katsojana”, sillä ulospäin näytti varmasti siltä, että esiinnyimme molemmat. Ja ehkä esiinnyimmekin.

Esityksen jälkeen päähäni jäi vielä soimaan esityksen rakenteeseen ja esiintyjäntyöhön liittyvä kysymys: mikä oli tässä teoksessa tekijän ja kokijan välinen suhde? Esityksessä, jonka minä koin, ohjat olivat pitkälti Hannukselan käsissä, ja minä lähdin mieluusti mukaan kaikkeen, mitä hän ehdotti. Hannuksela kuunteli minun sanojani ja eleitäni taidokkaasti ja mukautti oman tekemisensä dramaturgiaa ja koreografiaa niihin. Minulla oli siis paljon valtaa siihen, mihin suuntaan esitys kulki – maantieteellisestikin. Kuitenkin ajattelin koko ajan, että olen osa Hannukselan esitystä, en omaani.

Kotiin kulkiessani spekuloin mielessäni, miten esitys olisi muuttunut, jos olisinkin julkisen tilan sääntöjen sijaan alkanut rikkomaan taiteilijan itsensä teokselleen piirtämiä sääntöjä.

Alli Mattila