Quentin Tarantino vahaan ikuistettuna Wienin Madame Tussauds -museossa. Kuva: Wiki Commons
VASTAKARVAAN | Tällä palstalla käydään kiinni taiteilijoihin, taidesuuntauksiin tai lajityyppeihin kliseitä osoittaen, silti aina teos- ja tuotantolähtöisesti. Ensimmäisenä vuorossa on Antti Selkokari, jolla on sanottavaa Quentin Tarantinon elokuvista.
Quentin Tarantinolla ei ole koskaan ollut vaikeuksia pölliä muiden elokuvia, ideoita ja kuvia. Hän kutsuu sitä kunniantekemiseksi menneisyyden mestareille. Tarantinolle kunnianteon (homage) ja plagiaatin raja on aina ollut liukuva. Yllätys tämä ei liene kenellekään, sillä jo hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs on keskeisiltä osin nyysitty Ringo Lamin elokuvasta City On Fire (1987).
Vielä Tarantinon idearosvoiluakin vastenmielisempää on hänen vaikutusvaltansa, jonka turvin hän on levittänyt falskin cool-asenteensa elokuvakulttuurin rasittavimmaksi piirteeksi. Sen mukana nillitystä korostava postimerkkeilevä asenne on levittäytynyt osaksi leffaharrastajien elämää.
En ymmärrä mitä niin hienoa on samuraimiekoissa tai 1970-luvun roskaelokuvissa, että niihin täytyisi perehtyä tarkemmin kuin ydinfyysikko alaansa.
* *
Voisin uskoa, että Tarantinon elokuvat ovat raaistaneet populaarikulttuurin kuluttajia enemmän kuin yksikään tv-sarja tai tietokonepeli.
Tarantinon tapa yhdistellä elokuvaväkivaltaa ja huumoria tuottaa maailmaan masentavaa synkeyttä ja ikävimmillään tympeitä elokuvia.
Elokuvissaan Tarantino myös seksualisoi väkivaltaa rakentamalla siitä pidättelyn ja kasvattamisen rytmittämän show’n, joka huipentuu totaaliseen irtipäästöön, väkivaltaa hekumallisesti roiskivaan finaaliin, joka toimii elokuvan juonellisena ja emotionaalisena sulkeumana.
Hänen innokkaimmat ihailijansa hakevat päät punaisina väkivallalle oikeutusta rinnastamalla sen Hollywood-musikaalien suuriin laulu- ja tanssinumeroihin. Anteeksi nyt vain, samalla logiikalla voisi myös estetisoida sotaa, tuhokapitalismia ja minkä vain hävityksen tai kansanmurhan oletettua kauneutta.
The Hangman Ruth (Kurt Russell) ja Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) rakastavat omaa ääntään, kuten aivan liian monet Quentin Tarantinon luomista elokuvahahmoista, myös ylipitkässä kostotarinassa The Hateful Eight. Bruce Dern rasistikenraali Smithersinä puheripulin uhrina. Kuva: Andrew Cooper / The Weinstein Company
The Hangman Ruth (Kurt Russell) ja Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh) rakastavat omaa ääntään, kuten aivan liian monet Quentin Tarantinon luomista elokuvahahmoista, myös ylipitkässä kostotarinassa The Hateful Eight. Bruce Dern rasistikenraali Smithersinä puheripulin uhrina. Kuva: Andrew Cooper / The Weinstein Company
Siitä lähtien kun Tarantino rakastui ideaan omasta nerokkuudestaan hänen elokuvansa ovat käyneet toinen toistaan tylsemmiksi ja rasittavammaksi seurata.
Kuuluisa tarantinolainen dialogi – mitä muuta se on kuin oletettavasti aikuisia ihmisiä mälvämässä tyhjää? Liian usein olen löytänyt itseni ihmettelemästä miksi käytän aikaani katsomalla enemmän tai vähemmän psykopaattisia henkilöhahmoja uhkailemassa toisiaan väkivallalla, jonka sadismin aste vaihtelee sen mukaan miten paljon Tarantino uskoo meidän olevan sadismiin koukussa.
* *
Tarantinon kompastuskivi on koherentin tarinallisen jatkumon ylläpitäminen. Viimeistään toisessa, kolmannessa tai neljännessä näytöksessä hän lyö lekkeriksi ja ratkaisee tarinankerronnalliset ongelmansa väkivallalla. Sen jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja päättelee, että kun yhdestä umpikujasta päästiin antamalla elokuvan heittäytyä väkivaltaan, niin eihän leffa voi kuin parantua jos väkivallan määrä kaksin-, kolmin- tai nelinkertaistetaan. Määrä ei muutu laaduksi, vaikka sitä kuinka toivoisi.
Kill Billissä on tarinankerrontaa harsuuntuneen retaleen verran. Sen juoni on juoksemista isojen show-numeron tapaisten kohtausten välillä.
Historian muuttaminen kirjoittamalla se elokuviin uusiksi on vähän kuin väkivallalla mässäilyä, koska se on helppoa ja sellaisena halpahintaista. Mutta oikeasti, hei: antoiko Sharon Taten wannabe-murhaajien pieksäminen Once Upon A Time In Hollywoodissa muuta tyydytystä kuin seurata läpivietyä koreografiaa?
Kung-fu-mestari Pai Mei (Gordon Liu) opastamassa Beatrix Kiddoa (Uma Thurman) miekkailun koreografiaan elokuvassa Kill Bill Vol. 2.
Tarantino rakentaa elokuvistaan loputtomasti itseensä viittaavaa tyhjiötä. Joskus on puhuttu omaa häntäänsä syövästä käärmeestä itsekylläisen omahyväisyyden vertauskuvana. Epäilen ohjaajan joutuneen niin syvälle itseihailun lumoihin, ettei hän osaisikaan tehdä elokuvaa muusta kuin omasta satumaailmastaan, koska se on ainoa, jonka ehdot hän hallitsee. Siellä hän on mukavuusalueensa kuningas. The Hateful Eight on ohjaajan elokuvista liki kolmen tunnin kestossaan pitkitetyimpiä jaarituksia henkilöistä, jotka rakastavat kuunnella omaa ääntään.
* *
Tarantinon kostofantasiat ovat suorastaan lapsellisia. Moniko hänen elokuvistaan itse asiassa on, kun tarkkaan katsotaan, pitkitetty kostofantasia? Reservoir Dogsista Once Upon A Time In Hollywoodiin voi piirtää pitkän koston kaaren.
Siitä lähtien, kun Tarantino alkoi tehdä elokuvia joissa hän asettuu historiallisten vääryyksien, kuten Amerikan etelävaltioiden orjuuden, Kolmannen valtakunnan natsidiktatuurin tai Sharon Taten murhan ojentajaksi, hän näyttäisi tehneen sen halusta pitkittää elokuviensa sadistisia kostokohtauksia.
Tarantino olisi rehellisin sekä itselleen että yleisölleen, jos hän tekisi vielä vihoviimeisen elokuvan vailla pienintäkään historian uusiksikuvittelun tarkoitusta ja keskittyisi ainoastaan rakastamiinsa kostofantasioihin. Elokuva alusta loppuun brutaaleista brutaaleinta koston spektaakkelia – sitähän hän ja hänen faninsa haluavat.
Antti Selkokari
