1

Tampere-talon Pienessä salissa sai kokea 19.1.2020 tammikuuta melko erikoisen konsertin. Tänä yönä en pelkää kulkea yli pimeän -esitys sisälsi paitsi klassista laulua ja pianomusiikkia, myös runoutta, paitsi lauluteksteissä, ihan lausuttunakin.

Ohjelma oli rakennettu alussa Jean Sibeliuksen ja Toivo Kuulan vaimojen kirjeiden ja säveltäjien laulujen dialogina. Kristian Attila soitti sooloja ja säesti sopraano Pia Freundia. Kirjeitä luki musiikin lomassa Seela Sella.

Ei ole kirjetekstien valitsijan syytä, että Sibeliuksen juopottelu kaikuu niissä kiertelevänä ja häveliäänä. Aino Sibelius on kirjoittanut varovaisesti ja vältellen aroista aiheista, ja käyttää ilmaisuja ”kun et ollut aivan selkeimmilläsi” ja ”et ollut parhaimmillasi”. Nykyvaimo pamauttaisi arvelematta: ”Miten ihmeessä saatoit johtaa orkesteria ihan selvästi kännissä!”

Kuulan Alma-vaimon kirjeet eivät tavoita nykylukijaa sitäkään vertaa.

Päällimmäiseksi jää käsitys kahden ymmärtäväisen vaimon huolestuneista viesteistä.

Väliajan jälkeen tahti muuttui. Seela Sella nousi vahvaan lausujan rooliin tulkitessaan Katri Valan runot Kukkiva maa ja Maa erittäin väkevästi. Musiikkina kuultiin Pian Freundin säteilevällä sopraanolla muun muassa Yrjö Kilpistä, Leevi Madetojaa ja Oskar Merikantoa.

Seela Sella pysähtyy vaikuttavasti vielä Edith Södergranin Landet som icke ärin ja Aale Tynnin Kaarisillan suggestiivisesti lyyrisiin säkeisiin.

2

Nuoren naisen muotokuva on 1700-luvun maisemalliset miljööt ja interiöörit hienosti tavoittava, tahdikkaan verkkainen elokuva. Se on myös psykologinen rakkausdraama, joka on toteutettu lähes kokonaan naisnäyttelijöiden voimin.

Céline Sciamman ohjaama elokuva on maisemallinen, ja kertoo muotokuvan maalaamisesta. Vahvinta on tarkka hidas draamana etenevä kerronta, joka tuo mieleen Robert Bressonin ja Eric Rohmerin reippaasti vanhemmat filmit.

Taidemaalarin (Noémie Merlanti) ja mallin (Adèle Haenel) rakkaussuhde on hienovireinen, syvällinen ja uskottava. Tulen ja veden vahva osuus elementteinä korostavat suhteen vääjäämätöntä vaikeutta ja mahdottomuutta jatkua tuon ajan miesten hallitsemassa maailmassa.

Niinpä teos on kärjekkään feministinen, mutta kauniilla, koskettavalla tavalla. Miesten alentaminen statisteiksi tässä tunnemaailmassa on mukavan humoristinen ratkaisu; tärkein rooli on jostain palvelustyttöön roiskahtaneella siemennesteellä. Miehet eivät ohjaajaa kiinnosta muuten kuin vaikeuksien aiheuttajina ja poissaolijoina.

Vivaldin musiikin haltioittamassa loppukohtauksessa näkee taidemaalari mallinsa Milanon La Scala -oopperan aitiossa ja kokee tämän tunnetilojen vaihtelut muistojaan vasten. Elokuvan lumo syntyy hidastettujen yksityiskohtien kauneudesta.

3

Aloitan kritiikin kritiikillä:

Helsingin Sanomien muuten melko osuvassa kritiikissä Antti J. Jokisen Helene-elokuvasta särähtää filmin juuri nähneen korvassa Juho Typön omituinen loppukaneetti, että ”tällaisenaan se (elokuva) jää vain juhlalliseksi muotokuvaksi”.

Elokuva ei näet ole lainkaan juhlallinen, eikä se ole myöskään muotokuva.

Helene pohjautuu Rakel Liehun rohkeasti kirjoittamaan monologiromaanin, joka on faktapohjaista fiktiota. Siksi ei pitäisi puhua lainkaan muotokuvasta. Helene on elokuva rakkauden ja taiteen ristiriidasta erään taidemaalarin elämässä. Taiteilijana on Helene Schjerfbeck ja kyllä hänen teoksistaan on kysymys, mutta taiteilijasta näytetään vain taiteen ja rakkauselämän ristiriita, ja niiden vuorovaikutus.

Aamulehden Antti Selkokari on kritiikissään eri lailla nuiva. Hän määrittelee Helenen ”raskaaksi melodraamaksi”. Melodramaattisuutta ei voi kokonaan kiistää, mutta ”raskas”? Elokuva on pikemminkin keveä, ja taiteilijan ristiriidat eivät synkistä tunnelmaa. Mukana on ehkä liian vähän huumoria, vaikka Pirkko Saisio äitinä ja Krista Kosonen ystävättärenä sitä ilmi selvästi virittelevät.

Jokisen hallittu ja konstailematon ohjaus toimii, ja pienistä ylitunteellisuuksista huolimatta välttää melodramaattisuuden painavat palkeet.

Samoin kuin Nuoren naisen muotokuva, nousee tämäkin filmi elokuvan valioihin yksityiskohtiensa rauhallisena hengityksenä.

4

Kanadalais-kiinalainen elokuva Jäähyväiset kertoo sairastuneen naisen sukulaisten reaktioista. Kyseessä on musta komedia salailusta ja kiinalaisesta tapakulttuurista. Persoonallinen näyttelijätär Awkwafina esittää New Yorkista synnyinseuduilleen palaavaa nuorta tyttöä Billiä. Loistavan reaktiivinen näyttelijäsuoritus elää elokuvan keskipisteenä, vaikka yhtä iso rooli on myös äitimuorilla, jota maailmoja syleilevästi esittää kiinalaistähti Zhao Shuzhen.

Elokuvan ohjaaja Lulu Wang on kiinalais-amerikkalainen ja kuvaa filmissä osittain omia kokemuksiaan kahden kulttuurin eroista.

Itse juoni on omalaatuinen. Isoäidin sairautta peitellään ja keksitään väkisin häät, jotta saadaan tekosyy tulla jättämään jäähyväiset isoäidille. Kaikki salailevat jotakin, kohteliaisuus on koomisen pakotettua – siis se on taitavasti tyypiteltyä ja karaktäärejä korostavasti kuvattua.

Jäähyväiset perustuu tosielämän valheeseen, myötäilyn komiikkaan ja uhrauksiin, joita suku on valmis tekemään kaiken uhalla. Ohjaaja onnistuu kuvaamaan näyttelijöiden kasvoilla näkyviä pieniä, piilotajuisia nyansseja, jotka kumpuavat yhteisöllisistä tavoista ja vaatimuksista.

5

Tommy Tabermann ehti 62 vuotta kestäneen elämänsä aikana julkaista peräti 40 teosta. Hän oli yksi myydyimmistä runoilijoista vuosituhannen taitteessa. Hänen rakkausrunoistaan tuli suosittuja, mutta samalla hän menetti taiteellista otettaan arvostelijoiden silmissä.

Jos katsoo koko Tabermannin tuotantoa, on siitä eittämättä selvä enemmistö kauniiksi tarkoitettuja ja kauniina pidettyjä runoja, joita voi sanoa jopa lemmenlyriikaksi.

Nyt julkaistava, ties monesko, valittujen runojen kirja Olisipa kaipaus viiniä, runoja (Gummerus, 2020) on mieluinen varmasti Tabermannin eroottisten runojen ystäville. Vaikka kirjalle ei ole merkitty toimittajaa, on kansiin saatu kaikkein herkimmät tabermannit. Kokoelman voisi jopa määritellä ”Tabermannin makeimmat runot” -nimikkeellä.

Kaipaus ja unelma ovat Tabermannin keskeistä runoilijaminää: ”Olisipa kaipaus viiniä/ ympäripäissäni/ minä odottaisin sinua.”

Otetaan kirjan myöhäisestä tuotannosta yksi runon loppu: ”Sitähän se rakastaminen on,/ hyväilemistä, alituista hyväilemistä,/ siementen viskomista/ oikukkaaseen tuuleen.”

Tuo sitaatti oli vuoden 2008 kirjasta Veren sokeri. Onhan selvää, että Tommy Tabermann teki itsestään makean ja kaupallisen rakkausrunoilijan, löysi sauman, joka oli hänen myyvintä antiaan, ainakin keski-ikäisille naisille. Esimerkissä kuuluu Uutisvuodon kapteenin ilkikurista kieliposkeilua.

Kootuissa runoissa (2007) löytyy myös todella mestarillisuutta, kuten vuoden 1989 teoksessa Unelmien kapina, vaikuttavimpana tilitysruno Valse Desillusion, joka alkaa: ”Käsi kädessä meidän piti kulkea…”

Erkki Kiviniemi