Sarjakuva-arvostelu: Vuonna 1995 ilmestyneen Ontot kukkulat -albumin juhlapainos kokoaa yhteen peikkosaagan aiemmat tarinat. Tuore Valheiden kansa jatkaa tarinaa onnistuneesti.
Petri Hiltunen: Ontot kukkulat – Juhlapainos (Zum Teufel 2019). 79 sivua.
Petri Hiltunen (käsikirjoitus), Elli Oravainen (kuvitus): Valheiden kansa (Täysi Käsi Oy 2019). 118 sivua.
Helsinkiläinen sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen lienee tunnetuin sanomalehdissä ilmestyneistä stripeistään Väinämöinen ja Kalkkaro. Vakavampaa fantasiaa edustaa Praedor, jota on julkaistu neljän sarjakuva-albumin verran, minkä lisäksi on myös samaan maailmaan sijoittuvia romaaneja (muiden kuin Hiltusen kirjoittamia) sekä roolipeli.
Hiltusen peikkotarina Ontot kukkulat ammentaa inspiraationsa suomalaisesta mytologiasta. WSOY julkaisi sarjakuva-albumin alun perin jo vuonna 1995, mutta se ei onnistunut tuolloin löytämään yleisöään. Viime vuonna Zum Teufel julkaisi teoksesta juhlapainoksen, joka sisältää alkuperäisen tarinan lisäksi kaksi eri julkaisuissa aiemmin ilmestynyttä lyhyttä tarinaa Musta tie ja Vesiperä, jotka sijoittuvat samaan fantasiaa ja todellista Suomea yhdistelevään maailmaan.
* *
Peikko Avrian palaa kertomuksen alussa Suomeen pitkän poissaolon jälkeen. Hän on kyllästynyt piileskelemään kuvaannollisessa komerossa, joka käy vuosi vuodelta ahtaammaksi ylikansoittuvassa maailmassa. Avrian haluaisi toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja yhdistää peikkojen ja ihmisten maailman. Ensin vain täytyisi vakuuttaa muutkin peikot suunnitelman kannattavuudesta. Hän lähtee yhdessä rakastajansa, parisataavuotiaan Kristiinan kanssa tapaamaan vanhoja tovereitaan ja aloittaa suuren käännytysprojektinsa.
Kun kotimaisen genre-elokuvan kenttä on vieläkin melko vaillinainen, on jälleen ilo nähdä, että sarjakuvan puolella fantasiaa ei kaihdeta, ja se vieläpä toteutetaan hyvin. Suomalaisten kansantarujen arkistoista riittää ammennettavaa visuaalisille taiteille.
Ulkonäöllisesti Hiltusen peikot muistuttavat ehkä eniten roolipeleistä ja fantasiakirjallisuudesta tuttuja mustia haltioita hyvin ihmismäisine lihaksikkaine muotoineen.
Peikkomiehet ovat korostetun maskuliinisia, omiin synkkiin ja kosteisiin miesluoliinsa hautautuneita väkivallalla uhkailevia erakoita, jotka naispeikot ovat jättäneet omiin oloihinsa hautomaan ajatuksiaan lähtiessään itse nauttimaan Suomen metsistä, vapaudesta ja raikkaammasta hengitysilmasta.
Ei hätää, sukupuolistereotypiat on kuitenkin toteutettu niin itsetietoisesti, että tarinan kokonaisuudessa niitä enemmän haastetaan kuin vahvistetaan.
Onttojen kukkuloiden tarina on kiinnostava, mutta selvästi vasta ensimmäinen osa suuremmasta kokonaisuudesta, sen verran puolitiehen juoni jää. On sääli, että pitkää jatko-osaa saatiin odottaa näinkin pitkään.
Juhlapainos sisältää kaksi lyhyttä jatkoa Onttojen kukkuloiden aloittamalle kertomukselle. Musta tie on tehty heti Onttojen kukkuloiden jälkeen 1995, mutta Vesiperä julkaistiin vasta 2010 – onnettomien sattumien vuoksi Fingerporin mökki-ekstrassa, jossa se saattoi mennä monelta peikkojen ystävältä sivu suun.
Nämä kaksi lyhyttä tarinaa eivät vie tarinaa eteenpäin kovin suuria harppauksia, mutta ne toimivat hyvin Onttojen kukkuloiden ja Valheiden kansan välissä. Musta tie jatkaa kaupungistumisen teeman käsittelyä, Vesiperässä mainitaan vanyat, kuin alkusoittona Valheiden kansalle, jossa nämä todellisuutta vääristelevät olennot ovat keskeisessä roolissa.
* *
Valheiden kansan keskiössä on ihminen, tutkiva journalisti Anna Neva, joka havahtuu myyttisten olentojen olemassaoloon työstäessään juttua rikkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden salaseurasta. Yhtenä päivänä hän on ihminen ihmisten maailmassa, seuraavana hän on sekaantunut vanyojen punomaan vyyhtiin, josta ulos päästäkseen hän tarvitsee erään lukijalle tutun peikon ja noidan apua.
Tällä kertaa Petri Hiltunen ei ole kuvittanut peikkomaailman tapahtumia itse, vaan hänen käsikirjoituksensa visualisoinnista on vastuussa Elli Oravainen. Kun lukee molemmat teokset peräjälkeen, vaatii tyylistä toiseen siirtyminen hieman totuttelua, sillä Hiltusen ja Oravaisen tyylit poikkeavat toisistaan melkoisesti.
Hiltusen suoraviivainen ja rosoinen tyyli Ontoissa kukkuloissa edustaa perinteisempää sarjakuvataidetta. Tussausjälki on graafista ja tarkkaa, niin maisemien kuin henkilöhahmojenkin kuvauksessa.
Elli Oravaisen tyyli Valheiden kansassa on puolestaan maalauksellista, välillä jopa luonnosmaista. Parhaimmillaan hän on kuvatessaan hämäriä luontomaisemia, joissa tussauksen maalauksellisuus luo hämyisän ja mystisen tunnelman.
Kirkasvaloisten sisätilakohtausten tussausjälkeä sen sijaan vaivaa epäsäännöllisyys, joka johtuu ohuen viivan käytöstä luonnosmaiseen tyyliin. Siinä missä tällainen tyyli sopii luontokuvaukseen ja fantastisten olentojen luomiseen, ihmiskasvot kärsivät siitä.
Persoonallinen ja kiinnostava Oravaisen kädenjälki kyllä on, vaikkei toimikaan läpi koko albumin täydellisesti.
Valheiden kansan tarina on monisyisempi ja eheämpi kokonaisuus kuin Onttojen kukkuloiden. Se on monilta juonenkäänteiltään tuttu fantasiatarina, jossa päähenkilö ajautuu sattuman kautta salattuun maailmaan ja joutuu kasvamaan sankariksi jotteivat hänen läheisensä kärsisi. Hiltusen luoma vaihtoehtoisen todellisuuden maailma tekee tarinasta silti persoonallisen ja jännittävän, eikä hän myöskään unohda keventää sitä tasaisin väliajoin huumorilla.
Toivon mukaan saamme Valheiden kansalle jatkoa hieman nopeammin kuin Ontoille kukkuloille. Olisi kurja joutua odottamaan vuoteen 2043 asti.
Riikka Oksanen