1

Viimeinkin sain yhden tiiliskiven selätettyä. Olin lainannut jo kerran aikaisemmin Adam ”AD-ROCK” Horowitzin ja Michael ”Mike D” Diamondin massiivisen bändielämäkerran Beastie Boysista, mutta vasta nyt toisella kerralla löysin riittävästi tilaa lukukalenteristani kahlaamaan koko viisi ja puoli sataa -sivuisen englanninkielisen järkäleen päätökseen asti. Vika ei ollut siinä, etteikö The Beastie Boys Book olisi hyvä tai mukaansa tempaava, vaan siinä että kokonaisuus on niin kattava. Tämän kirjan kanssa ei kannata nukahtaa selälleen kirja kasvojen yllä.

Vuonna 1981 hardcorepunkin parissa aloitellut Beastie Boys tunnetaan parhaiten Diamondin, Horowitzin ja vuonna 2012 syöpään kuolleen Adam ”MCA” Yauchin muodostamana hiphop-ryhmänä. Alkuvuosien punkaikojen kokoonpanossa mukana olivat myös kitaristi John Berry ja rumpali Kate Schellenbach, jonka erittäin huonosti hoidettua eroamista yhtyeestä hiphopin tullessa kuvioihin käsitellään kirjassa hienosti molempien osapuolien suulla.

Syyttävä sormi osoittaa kirjassa vahvasti tuottajaguru Rick Rubinia, jonka kanssa yhtye muokkautui räp-yhtyeeksi, vaikka tekijät myöntävät itsekin olleensa ihan kakaroita, jotka eivät vain osanneet hoitaa asiaa kypsästi. Läpimurto tehtiin legendaarisella Def Jamilla ja heti kierrettiin muun muassa esikuvayhtyeen Run-D.M.C.:n kanssa. Vuosien saatossa ”ensimmäinen valkoinen räp-yhtye” kasvoi yhdeksi maailman suurimmista ja kauneimmista, jonka soundi on tunnistettavissa, oli kyseessä räp, instrumentaali tai punk. Yauchin kuolema oli niitti, jonka voi katsoa lopettaneen Beastie Boysin mittavan uran.

Jos viikatemies ei olisi korjannut satoaan, olisi Beastie Boys todennäköisesti jatkanut musiikin tekemistä, mutta silloin ei olisi tätä kirjaakaan olemassa. Tai todennäköisesti ei ainakaan vielä olisi.

Kattavan tiiliskiven tekotapa on ihanan poukkoileva ja värikäs. Vaikka tarinaa kuljetetaan lineaarisesti, tapa käsitellä eri vaiheita on hyvin vaihteleva. Mukaan mahtuu tarinoiden lisäksi soittolistoja, kuvagalleriaa, sarjakuvaa, keittokirja, karttaa ja kaikenlaista sekalaista. Ennen kaikkea teos on kuitenkin huikea kuvaus New Yorkin sivukujilta maailmanmaineeseen nousseen yhtyeen persoonasta, johon kuuluu omaleimainen tapa tehdä, keskinäinen naljailu ja veljeys yhteisen asian äärellä. Vaikeatkin asiat käsitellään eikä omien mokien paljastaminen ole ongelma.

Ehdottomasti yksi parhaita lukemiani kirjoja vuosikausiin. Kirjasta tehty äänikirja on kuulemma aivan mahtava, mutta kyllä kokonaisuus kirjanakin toimii, kiitos hyvän tarinaniskennän ja luovan taiton. Beastie Boys Book on vahvojen tarinoiden ohella myös erittäin visuaalinen lukukokemus.

2

Red Hot Chili Peppersin bassotaiteilijana tunnetuksi tullut Michael ”Flea” Balzary kertoo omaelämäkerrallisessa kirjassaan Happoa lapsille (Like Kustannus), että kirjallisuus oli pienestä pitäen hänelle oma henkilökohtainen pakopaikka, ja että oman kirjan kirjoittaminen on ollut yksi hänen unelmistaan. Kustannustoimittajan pyynnöstä kirjailijan ura avattiin kuitenkin takuuvarmalla elämäkerralla.

Kirjan luettuani toivon todella vahvasti, ettei sej ää Balzaryn viimeiseksi. Sen verran mukaansatempaava ja tarinallisesti vahva on hänen tapansa kertoa. Kirja imaisee sisäänsä alusta alkaen.

Hyvin rikkinäisestä lapsuudesta tähtiin noussut Balzary on kasvanut aika lailla omilla hartioillaan aikuisuuteen. Äiti ei hänen mukaansa hänelle juuri äiti ollut eikä äidin uusi mies yrityksistään huolimatta oikein onnistunut toimimaan vastuullisena ja turvallisena isänä. Niinpä tuleva bassojumala sai mennä ja tehdä miten halusi. Lapsuuden turvattomuus ajoi hölmöilemään ja koettelemaan rajoja. Hän myös rehellisesti myöntää olleensa kusipää, nilkki ja rikollinen. Huumeita kului ja aika käytettiin normaalin yhteiskunnan ulkopuolisiin juttuihin.

Lapsuudesta asti kirjallisuudesta ja jazzista innostunut Balzary pelasi myös koripalloa, vaikka oli yleensä kentän lyhin. Hänen musiikillinen lahjakkuutensa kanavoitui ensin jazzin nauttimisen ohella trumpetin soittoon, myöhemmin vasta sähköisiin rokkisoittimiin. Kasvuaikojen perheen muodostivat enemmän ystävät kuin omat sukulaiset. Sielunkumppanuus Anthony Kiedisin kanssa synnytti myöhemmin Tony Flow and the Miraculously Majestic Masters of Mayhem -yhtyeen, josta kehittyi sittemmin funkin ja punkin ristisiitoks Red Hot Chili Peppers. Siitä Happoa lapsille ei kuitenkaan kerro vaan nimenomaan nuoren Michael Balzaryn kasvutarinan siihen asti. Ja sellaisena se on erinomainen!

3

Kanadalaisen Margaret Atwoodin vuonna 1985 julkaistu kirja Handmaid’s Tale (Orjattareni) nousi uuteen arvoon HBO:n hittisarjan myötä. Nyt kirjailija on muokannut sen sarjakuvamuotoon yhdessä toisen kanadalaisen, Renee Naultin kanssa.

Dystopia, jossa naisilla ei ole työtä, rahaa tai muita rooleja kuin mitä diktatuuri määrää, nostaa mieleen sekä aiheensa että tyylinsä puolesta Alan Mooren ja David Lloydin klassikon V niin kuin verikosto. Mooren tarinassa Guy Fawkes -hahmoinen anarkisti taistelee brittiläistä fasistihallintoa vastaan. Handmaid’s Talessa päähahmo on uskonnollisen yhteisön Gileadin orjatar, jonka tehtävä on olla astia etuoikeutettujen lapsille. Kapina kytee pinnan alla ja menneen elämän muistot antavat kipinää vapaudenkaipuulle.

Äärimmäisyyksiin vietyjen yhteiskuntapainajaisten kuvaaminen ja päähenkilön tarinan kertominen muistojen kautta yhdistävät näitä kahta klassikkoa. Samoin värinkäytössä on samaa henkeä.

4

Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen samanniminen debyytti vuodelta 2010 nousi satunnaisessa kuuntelussa esille ja sai muistelemaan tätä huikean kauniita ja kiehtovia kappaleita tehnyttä, upeaa mutta lyhytikäiseksi jäänyttä bändiä.

Näin Ahosen soolokeikalla jo muutama vuosi ennen yhtyeen perustamista ja jo silloin sekä miehen biisikynä että persoonallinen laulutapa jäivät mieleen. Kahden albumin pituisesta urasta bändin kanssa sieluuni on iskostunut nimenomaan se debyytti, joka yllättävän vahvasti vie omassa kuuntelussani voiton vuoden 2013 kakkosalbumista Mia, joka sekin on tykki kokonaisuus.

Sekä Ahosen laulutyyliä että bändin soittoa leimaa hallittu viipyilevyys, missä jokainen isku ja kuvio on tarkkaan harkittua. Tunnelma tihkuu tiiviyttä ja tunnetta. Ahosen ja Jani Hietasen kitarat, Tuomas Skopan basso ja Alina Toivasen lyömät sekä Masi Tiitan koskettimet lyövät upeasti kättä kappaleiden tunnelman ehdoilla.

Levyn hypnoottisimpiin sävellyksiin kuuluva Juoksen niin kauan on suurin suosikkini, akustisesti näppäilevä ja pehmeästi iskevä kappale luottaa painostavampaan huohotukseen.

”Onneksi metsässä voi juosta mihin vain, eikö kukaan soimaa. Siksi kuolema on siellä aina läsnä.”

5

Ensin oli Antti Lähteen legendaariseksi kasvanut Beatles-projekti, jossa iso porukka musiikin ystäviä kuunteli liverpoolilaisyhtyeen tuotannon läpi biisi biisiltä antaen kouluarvosanan jokaiselle kappaleelle. Nyt on vuorossa Kimmo Koskisen vastaavanlainen hanke Pearl Jamin suhteen. 

Joka aamu moderaattorit jakavat osallistujille linkin satunnaisesta yhtyeen kappaleesta, joka sitten arvostellaan asteikolla 4–10. Jouluun mennessä koko tuotanto on käyty läpi ja saadaan jonkinlainen kuva siitä mikä oikeasti on paras PJ-kappale.

Jeremy, Alive ja Even Flow ovat varmasti vahvoilla, mutta nouseeko joku kappale ohi? Olipa lopputulos mikä tahansa, niin ainakin tulee kahlattua läpi yhtyeen tuotantoa yhdessä ja keskustelua saadaan takuuvarmasti aikaan.

Ilkka Valpasvuo