Islantilaismuusikon Bach-levystä tuli yllättäen ylistetty ja palkittu sensaatio. Miksi? ”Pääasiassa siksi, että Ólafssonin Bach-soitto kuulostaa hyvältä”, Erik Ahonen kirjoittaa.
Erik Ahonen
Islantilainen pianisti Víkingur Ólafsson on yksi klassisen musiikin tuoreimmista sensaatioista. Hän on tällä saralla toisaalta tyypillinen, toisaalta epätyypillinen tapaus.
Epätyypillistä on, että Ólafsson on ”jo” 35-vuotias eli instrumentalistiksi suhteellisen kypsässä iässä. Kansainvälinen läpimurto tuli vasta äskettäin, mutta kotimaassaan Ólafsson on ollut tunnettu nimi jo pitkään.
Nykyajalle suhteellisen tyypillistä sen sijaan on, että pianisti tekee yhteistyötä myös klassisen tradition ulkopuolelta tulevien muusikkojen kanssa. Suomessa vastaavaa on ansiokkaasti harrastanut muun muassa viulisti Pekka Kuusisto.
* *
Ólafssonin ura lähti nopeaan nousukiitoon hänen solmittuaan levytyssopimuksen Deutsche Grammophon -levy-yhtiön kanssa. DG ei enää ole Karajan-vuosien kaltainen instituutio, mutta kuuluisassa keltaisessa logossa on yhä voimaa. Ólafssonin ensimmäinen DG-levy ilmestyi vuonna 2017 ja sisälsi minimalisti Philip Glassin pianomusiikkia eli tähtäimessä oli saada jo debyytille asialliset myyntiluvut.
Hieman yllättäen ison rysäyksen aiheutti kuitenkin vasta seuraava levy Johann Sebastian Bach, joka julkaistiin viime syksynä (katso levystä tehty traileri). Albumi kehuttiin pystyyn ympäri maailmaa ja huhtikuun lopulla BBC Music Magazine valitsi sen vuoden levyksi. Saksassa levy piipahti jopa poplistoilla.
* *
Miksi moinen innostus? Pääasiassa siksi, että Ólafssonin Bach-soitto kuulostaa hyvältä! En ole Bach-pianismin asiantuntija, mutta mielestäni nämä tulkinnat ovat tyylitajuisia, luontevan musikaalisia ja jollain mystisellä tavalla erittäin uskottavia.
Mitään kikkailua ei levyltä havaitse ellei sellaisena pidä ohjelmiston valintaa. Ólafsson ei ole levyttänyt esimerkiksi Goldberg-muunnelmia, vaan materiaalia sieltä täältä. Osa on sovituksia (Ferruccio Busoni, Sergei Rahmaninov ym.). Useimmat kappaleet ovat lyhyitä, mikä osaltaan tekee levystä helposti lähestyttävän: tätä on mukava kuunnella esimerkiksi sunnuntai-iltapäivän ratoksi.
Ólafsson on itse sanonut, ettei pidä edes tarpeellisena soittaa Bachin suuria teoskokonaisuuksia yhteen menoon. Hänestä ajatus esimerkiksi 48 preludin ja fuugan soittamisesta kerralla alusta loppuun on ”1900-luvun fetissi”.
* *
Vaikka ei (vielä) olekaan levyttänyt esimerkiksi Goldberg-muunnelmia, Ólafsson on jo saanut väistämättömän aseman ”Islannin Glenn Gouldina”. Molemmat ovat hienoja pianisteja, mutta muuten vertaus johtaa helposti harhaan.
Minun on myönnettävä, että aloin 1970-luvun lopulla kuunnella Gouldia pitkälti siksi, että pianisti vaikutti niin erikoiselta tyypiltä. Hän oli lopettanut live-esiintymiset jo kolmekymppisenä, ja keskittyi hiomaan tulkintojaan studiossa, jossa mikään ei päässyt häiritsemään neuroottista neroa. Tällainen friikkiys kiehtoi aikanaan monia rockin ja jazzin parista tulleita kuulijoita.
Ólafssonin Bach-levyn on julkaissut vuonna 1898 perustettu Deutsche Grammophon -levy-yhtiö.
Ólafsson sen sijaan vaikuttaa haastattelujen perusteella kaikin tavoin tasapainoiselta ja järkevältä 2010-luvun muusikolta. Hänen ”erikoisuutensa” on toistaiseksi rajoittunut kahden Bach Reworks -ep:n julkaisuun. Hipstereille sopivasti niitä ei saa cd:llä, vaan ainoastaan digimuodossa tai vinyylillä.
Toinen Reworks-ep julkaistiin huhtikuun lopussa ja sillä Bachin säveliä muokkaavat Ólafssonin ohella muun muassa japanilainen Ryuichi Sakamoto ja saksalainen elektronisen musiikin veteraani Hans-Joachim Roedelius. Lopputulos on varsin viihdyttävä, mutta vallankumoukselliseksi kokeilua ei voi kutsua. Kuten vastaavissa tapauksissa usein, musiikki kuulostaa välillä enemmän perus-ambientilta kuin Bachin uudelleentulkinnalta.
* *
Itseäni viehättää eniten avauskappale Preludi G-duurissa, jossa pianon aavemaista sointia säestää arvoituksellinen naksunta, joka saattaa olla peräisin flyygelin koneistosta – vaikea sanoa, koska en tiedä, minkälaisilla metodeilla musiikki on tehty. Jos haluaa, tulkinnassa voi kuulla etäisiä yhteyksiä John Cagen sävellyksiin preparoidulle pianolle.
Bach Reworks Pt. 2 ei ehkä ole merkittävä levy, mutta on siinä tiettyä viehätystä. Parhaimmillaan tuntuu kuin näkisi Bachin kaukaisen ja jo epätarkaksi muuttuneen hahmon teknologian kyllästämän nykyihmisen silmin.
Ólafssonin kansainvälinen ura on nyt erinomaisessa vauhdissa, mutta seuraavan levyn kanssa voi tulla paineita. Tehdäänkö lisää Bachia, koska Lontoon Royal Albert Hallin ja Deezer-suoratoistopalvelun tekemän tutkimuksen mukaan Bachin suosio on alle 35-vuotiaiden keskuudessa nousussa?
Lue lisää: Ólafssonin haastattelu The Guardianissa.
Vikingur Ólafsson on 35-vuotias. Kuva: Ari Magg
