Levyarvostelu: Veera Nevan esikoisalbumi humisee ambientia, kilkuttelee kokeellisuutta ja töräyttelee jatsia monikerroksisina kokonaisuuksina.
Veera Neva: Avaruuskaipuu (Luola, 28.2.2020).
Onnistuin näkemään Veera Nevan ”audiovisuaalisen levynjulkkarikonsertin” Tampereen elokuvajuhlien aikaan 6.3.2020 Laikun Musiikkisalissa. En tiedä, kuinka paljon siellä kuulemamme musiikki perustui improvisaatioon, mutta olettaakseni ainakin jonkin verran. Neva kehitteli kiinnostavia monikerroksisia äänimaisemia itse livenä soittamiensa ja laulamiensa päällekkäisten luuppien avulla. Niitä tukivat salin etuseinään projisoidut Arttu Niemisen kokeilevat videomaisemat luonnosta, kuten talvisesta metsästä ja virtaavasta vedestä. Esitys oli niin kiinnostava, että oli oitis saatava käsiinsä myös albumi, jonka julkaisua salissa juhlistettiin.
Neva on itse säveltänyt, soittanut, laulanut ja äänittänyt kaiken Avaruuskaipuuksi nimetylle levylle. Yhdessäkään kappaleessa ei ole sanoituksia, joten kuulija voi rakentaa sävellysten pohjalta merkityksiä tai jopa tarinoita tyystin oman mielensä mukaan. Tätä alleviivaa myös se, että sävellyksillä ei ole varsinaisia nimiä; Avaruuskaipuulla on seitsemän roomalaisin numeroin toisistaan erotettua osaa. Levyn sisäkanteen on kuitenkin painettu Rauni Maria Kairalan runo, jossa avaruus yhdistetään luontokuvastoon ja mielenrauhaan. Se tukee musiikkia ohjaten kuuntelijan ajatuksia samaan rauhoittavaan suuntaan kuin äänimaisemakin.
Musiikkia voidaan kuvailla osuvimmin nimenomaan rauhoittavaksi tai jopa meditatiiviseksi. Kappaleet ja niiden osat vaihtuvat saumattomasti toisiin. Merkitsevässä asemassa ovat kerrokselliset, hienoeleiset mutta myös dynaamiset laulu- ja saksofoniosuudet sekä arvoitukselliset ambient-huminat ja aika ajoin kilahtelevat erilaiset kellot.
Jo ensimmäinen osa, I, esittelee useammankin edellä mainituista elementeistä kuljettaen eteerisine lauluosuuksineen ajatukset hiljaiseen havumetsään; ehkä osin aiemmin näkemäni esityksen projisoinninkin vuoksi. Edetessään kappale nytkähtää hieman yllättäen uuden tangon suuntaankin nyökkäävään monikerroksiseen instrumentaatioon. Levyn lyhyin sävellys, reilun neljän minuutin II, vapauttaa saksofoneineen Veera Nevan jatsimman puolen. Avaruus asuu pitkissä syntetisaattoriviilloissa.
III viipyilee yli neljä minuuttia pelkästään kerroksellisissa kaiutetuissa lauluosuuksissa. Hienoeleisen hiljaisemman jakson jälkeen vähitellen mukaan hiipivät muutenkin seesteiseen kokonaisuuteen oivallisesti istuvat rauhoittavasti jatsahtavat saksofonit, jotka saattavat johdatella kuuntelijan mielen ranskalaisen uuden aallon elokuvan tai miksipä ei David Lynchin – vaikkapa tämän Lost Highway (1997) -teoksen – suuntaan.
IV on syntetisoijineen ja kilkutuksineen kenties Avaruuskaipuun selkeimmin ”kokeellinen” ja ”ambient”. Äänimaisemassa voi kuulla solisevan veden, mutta ei ainakaan huomattavasti tunnistettavaa ihmisääntä. IV on myös tunnelmaltaan levyn synkin osa. Jos elokuvavertauksia jatketaan, nyt ollaan kenties dystopian äänimaisemissa.
V ja VI tarjoavat seesteistä saksofonivetoista maalailua. Viimeksi mainittu on levyn pisin kappale reilusti yli kymmenen minuutin kestollaan. VII päättää Avaruuskaipuun ambient-huminaan. Kellot soivat, laulu on kuulasta ja avaruuden tyhjyys loputon.
Levyltä kuunneltuna mielenkiinto Veera Nevan kappaleiden seuraamiseen pysyy paremmin yllä kuin Laikun esityksessä, joka oli hieman pitkähkö suhteutettuna siellä kuullun musiikin vaihtelevuuteen. Ainakaan videoprojisointi ei ole nyt jakamassa huomiota.
En mene sanomaan varmuudella, mutta ensinnäkin Avaruuskaipuun 47 minuutin kokonaisuus on konserttia (joka kesti noin tunnin) lyhyempi, ja toisaalta niin lienevät myös levyllä kuultavat kappaleet. Myös improvisointia on levyllä varmasti vähemmän kuin konsertissa. Välillä kokeellisuus, ambient ja jazz tervehtivät toisiaan ja keskustelevat sulassa sovussa, toisinaan jokin niistä on enemmän äänessä muiden kahden tyytyessä myötäilemään hienovaraisesti tai joskus vain vaikenemaan hyväksyvästi.
Vaikka Avaruuskaipuussa soi suuren osan ajasta useita päällekkäisiä kerroksia, toimivat sävellykset hienosti nimenomaan tällaisina kokonaisuuksina. Sekavuuden vaikutelmaa ei tule, vaan päällimmäisenä tunnelmana välittyy seesteisyys. Vastaavaa musiikkia kantautuu ainakin omiin korviini saakka varsin harvoin, mutta kyllähän tällaista kuuntelisi kernaasti enemmänkin. Nevan esikoisalbumi kestää todennäköisesti lukemattomia kuuntelukertoja paljastaen itsestään aina jotain uutta.
Eros Gomorralainen
