Japanilainen Hirokazu Kore-eda on erikoistunut erilaisiin perhekuvauksiin. Suomessa teatterilevityksessä on nähty Isänsä poika (2014), jossa punnitaan kasvatuksen ja biologisen sukulaisuuden merkitystä perheelle, kun kouluikäisten lasten perheille selviää poikien vaihtuneen synnytyssairaalassa. Siskoksissa (2016) aikuiset sisarukset tutustuvat siskopuoleensa, joka on syntynyt heidän isänsä uudessa avioliitossa. Kansainvälisesti palkittu Shoplifters – perhesalaisuuksia (2018) puolestaan kuvaa pikkurikollisten itse muodostamaa perhettä ja sen sisäisiä suhteita Tokiossa.

Fabiennen muistelmat (La vérité) kuvaa niinikään perhesuhteita. Elokuva on Kore-edan ensimmäinen Japanin ulkopuolella kuvattu elokuva. Se sijoittuu Pariisiin, näyttelijälegenda Fabienne Dangevillen (Catherine Deneuve) luo. Suuri näyttelijätähti on juuri julkaisemassa muistelmiaan. Hänen tyttärensä Lumir (Juliette Binoche), joka on luonut uran käsikirjoittajana Hollywoodissa, on saapunut Pariisiin juhlistamaan kirjan julkistusta perheensä kanssa.

Catherine Deneuve (vasemmalla) esittää muistelmiaan julkaisevaa näyttelijälegendaa, Juliette Binoche tämän tytärtä.

Elokuvan alkuperäinen nimi, La vérité, tarkoittaa totuutta. Elokuvan edetessä käy selväksi, että kaikki valehtelevat. Oli kyse sitten Fabiennen julkaisemista muistelmista, joissa muunnellaan totuutta hänen edukseen tai sitten viattomasta sadusta, joka kerrotaan lapselle tämän hauskuuttamiseksi. Jokainen perheenjäsen venyttää totuuden rajoja omalla tavallaan, välillä viattomasti, toisinaan omat kasvonsa säilyttääkseen.

Ajatus viehättää hetken aikaa, mutta kovin pitkälle se ei kanna. Muunnellun totuuden teema elokuvassa, joka kuvaa elokuvamaailmaa, ja jonka nimi on totuus, on vähintäänkin alleviivaavaa. Kun kaiken päälle yksi Ranskan tunnetuimmista näyttelijöistä esittää näyttelijädiivaa (Deneuve) ja toinen elokuvakäsikirjoittajaa (Binoche), Ethan Hawken esittämä näyttelijähahmo soittaa jälleen yhdessä roolissa akustista kitaraa, ja äiti–tytär-suhdetta käsitellään elokuvan sisäisessä elokuvassa, joka käsittelee äiti–tytär-suhdetta, tuntuu että vähempikin olisi riittänyt.

Teknisesti elokuva on taitavasti toteutettu henkilödraama, jonka kaikki näyttelijät osaavat asiansa. Teeman alleviivaavuutta lukuun ottamatta siitä on vaikea osoittaa suoranaisia vikoja. Hengettömältä elokuva silti tuntuu, ja Kore-edan aiempiin elokuviin verrattuna se on väistämättä pettymys. Valheellisuutta käsittelevä elokuva vaikuttaa itse teennäiseltä.

Riikka Oksanen

Hirokazu Kore-edan elokuvista on Kulttuuritoimitukseen aiemmin kirjoittanut Eija Niskanen.