Tuomas Hoppu nousi satulaan ja aihe vei mennessään – Tampeeren Ratsastusseura sai 100-vuotishistoriikin

Riitta Heikkilä ja Parma. Kuva: Annikki Lampisen kokoelma

Irmeli Heliö, teksti

Tuomas Hoppu: TRS – sata vuotta satulassa (Tampereen ratsastusseura ry, 2026). 277 sivua.

Sata vuotta on pitkä aika urheiluseuran historiassa, varsinkin kun kyseessä on ratsastusseura.

Yksi Tampereen Ratsastusseuran juhlan merkkipaaluista seuran 100-vuotishistoriikki, Tuomas Hopun kirjoittama TRS – sata vuotta satulassa (2026).

Seuran kunniapuheenjohtaja Håkan Sandbacka ja kirjailija Tuomas Hoppu istuivat seuraani kahvilaan Tampereen Amurissa puhumaan hevosista, kaupungin historiasta ja siitä, mistä yhteys historiikin kirjoittamiseen syntyi.

Håkan Sandbacka ja Tuomas Hoppu Amurin museokorttelin seinustalla. Kuva: Irmeli Heliö

– Tehtiin Nahkatehtaan 200-vuotishistoriikkia ja taisi olla kirjan päätöstilaisuudessa, kun mieleeni tuli yhtäkkiä, että meillä on Ratsastusseurassa historiikki tekeillä ja kirjoittaja puuttuu. Silloin päätin kysyä Tuomakselta olisiko mahdollista, että tekisit historiikin. Siitä se lähti liikkeelle, Håkan Sandbacka muistelee.

– Olen sellainen työihminen, että kun tehtävää tarjotaan, niin tartun siihen, Tuomas Hoppu jatkaa.

– Usein käy niin, etten välttämättä tiedä asiasta juurikaan, mutta aihe vie mukanaan. Sieltä löytää kiinnostavia tapahtumia ja henkilöitä, jotkaa tuntee ennestään. Kiinnostus aiheeseen herää, kun sitä rupeaa tutkimaan. Yhdestä urheiluseurasta olen aiemmin tehnyt historiikin. Ratsastuksesta voin sanoa, että se oli lajina uusi.

Historiikki sai alkuvaiheensa Tampereen Ratsastusseura 90-vuotisjuhlissa, joissa nähtiin lyhyt versio menneestä. Siitä lähti kattavamman historiikin työstäminen. Seuran omat aktiivit kunniapuheenjohtajan kutsumana aloittivat projektin ja jossain vaiheessa urakan suuruus kysyi jo ulkopuolista ammattikirjailijaa.

Kuva: Irmeli Heliö

* *

Seuran perustaminen 1926

Pohjana historiikille oli seuran aktiivijäsenen, historiasta kiinnostuneen Risto Tetrin runsas materiaali. Tetrillä oli arkistoissaan valtava määrä vanhoja valokuvia. Lisäksi veteraanijäsenten upeat valokuva-albumit ovat olleet merkittävä kuvien aarrearkku.

Tuomas Hoppu keskittyi urakassaan ajanjaksoon vuodesta 1950 nykypäivään.

– Historiikki ei ole vain Tampereen Ratsastusseuran historiaa vaan myös Tampereen kaupungin historiaa. Seuran satavuotisen taipaleen aikana muuttuu niin kaupunkikuva kuin yhteiskunta arvoineen. Myös lajin kattojärjestön Suomen Ratsastajainliiton historiaa teos sivuaa. Seuralla on erinomainen arkisto, josta sain hyvin materiaalia. Kaikki vanhat pöytäkirjat ja etenkin seuran oma lehti TRS-Hokki olivat mahtavia tietolähteitä.

Hipposradan portti vuoden 1934 Pääsiäismarkkinoiden aikaan. Kasarminkenttänäkin tunnettu rata toimi pitkään TRS:n ratsastajien harjoitus. ja kilpakenttänä. Kuva: Tampere-seuran arkisto

Hoppu kertoo työstävänsä tietokirjoja yleensä aikakausi kerrallaan.

– Siteten kokoan sen ajan lähteet hakemistoksi. Siitä on sitten hyvä jatkaa keräämään muuta aineistoa, hän sanoo.

– Tämän historiikin teossa yksi merkittävä helpotus on ollut kuvatoimitus. Kuvien valinta tapahtui kokonaan seuran asettaman työryhmän toimesta.

Ratsastajia Ratinassa vuonna 1933: neiti Granberg & Dundore, Heikki Rautiainen & Dandy ja neiti Märta Stenbäck & Kalle. Kuva: TRS:n arkisto

Håkan Sandbackan pitää äärimmäisenä tärkeää, että ratsastuksen kaltaisesta pienenevästä lajista jää historiaan kirjallista ja kuvallista materiaalia.

– Nykyäänhän mitään ei oikein jää paperille, kun kaikki menee jonnekin nettiin. Tieto on olemassa, mutta ei saatavilla. Kirja on edelleen ainoa varma keino.

Sandbackan käsityksen mukaan TRS – sata vuotta satulassa on ensimmäinen ja ainoa kunnollinen historiateos ratsastuksesta Suomessa. Ratsastuksen käsikirjoja kyllä on.

– Tuosta olen samaa mieltä. Kun kävin läpi aineistoja ja koetin haravoida mitä lajista oli ennen kirjoitettu, niin aika ohutta oli, Tuomas Hoppu kommentoi.

Ratsastamalla kesäleirelle

Kirjan tekevät kiinnostavaksi vanhat kertomukset siitä, miten hevosten kanssa aikoinaan toimittiin. Esimerkiksi kun hevosia vietiin kesän kynnyksellä kymmenien kilometrien päähän kesäleirille tai kilpailuihin.

– Ensimmäisiä kesäleirejä pidettiin Parolassa ja sittemmin löytyi lähempää Kaivonnon Kiehelän tila. Hevoset vietiin sinne ratsastamalla, ja matkalla pysähdyttiin Haikaran kartanolle tervehtimään seuran jäsentä ja hyväntekijää Dagmar Grahnia, Håkan Sandbacka muistelee.

– Kilpailuihin lähdettiin myös ratsain. Pidemmille matkoille mentiin junalla ja hevosten kanssa istuttiin tavaravaunussa. Siinä oli oma hommansa. Tuoksua oli ja siivottavaa. Mutta ei se haitannut.

Kaukajärven kartanon emännän Dagmar Grahnin luona vietettiin varsajuhlaa vuonna 1930. Puheen piti seuran perustajajäseniin kuuluva Yrjö Kauko (kuvassa laitimmaisena oikealla). Kuva: TRS:n arkisto

Håkan Sandbacka joutui aikoinaan hevosen selkään ei niinkään omasta tahdostaan vaan äidin käskystä.

– Äiti pakotti. Oli pääsiäisloma 1953, oltiin kotona vanhemman veljeni ja siskoni kanssa, taisi olla vähän huono kelikin ja luettiin jotain jännäreitä. Äiti poltti päreensä ja sanoi, että nyt kakarat lähdetään ratsastamaan! Äiti heitti meidät autoon ja ajoi Kauppiin. Matkalla ajattelin, että herra jumala ne on isoja ja rumia ja haiseekin pahalta. Väkisin sinne ja selkään, eikä sen jälkeen tarvinnut viedä enää väkisin. Se oli kerrasta siinä, siihen koukkuun jäivät veli ja siskokin.

Tässä vaiheessa 1950-lukua tallit olivat jo Kaupissa, ja Hippoksella eli entisellä Kasarminkentällä pidettiin kilpailuja. Taustalla Teiskon tornit, jotka olivat juuri nousseet, kun Kaleva alkoi rakentua. Kuva: TRS:n Arkisto

Siinä taustalla näkyy jo valmistuneet Teiskon korkeat tornitalot. Kaleva alkoi rakentua.

Tuomakselle muistuu hevosjuttuja isän kertomuksista.

– Ei isä nuorempana niitä kertonut, mutta nyt kertoo, kun käyn kotona maatilalla. Hevoset ovat tulleet tärkeiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana, ne hänen oman aikansa työhevoset.

Håkan Sandbacka ja seuran hevonen Betty Hippoksen kentällä vuonna 1960. Kuva: Peter Sandbackan kokoelma

Tuomaksen mukaan kiinnostus historiikkeja kohtaan herää ihmisillä yleensä vasta vanhemmalla iällä. Historiikkien teettäjätkin ovat yleensä keski-iän ylittäneitä.

– Kiinnostus voi herätä oman lajin historiasta. Tässä historiikissa on aivan erinomainen kuvitus ja sitä on kirjassa runsaasti. Kuvat ovat saatu skannattua hyvälaatuisina vanhoista albumeista. Niitä katsoo kuin tarinaa, ja vaikka ei jaksaisi lukea, niin kuvat aina kiinnostavat ja vievät lopulta lukijan itse tekstiinkin.

Seuran juniorit estetalkoiden tauolla 1960-luvulla. Kuva: Orvokki Jalkasen kokoelma

Tuomas Hoppu korostaa kuvissa näkyvää Tampereen kehitystä.

– Seura on toiminut useassa paikassa kaupungissamme: Ratinassa, Hippoksella eli silloisella Kasarminkentällä, Pyynikin urheilukentällä, Tammelan pallokentällä ja Eteläpuistossa. Ratinassa hevosten majoitus oli sillan alla, mistä kisahevoset talutettiin kisapaikalle. Mielenkiintoista on ollut silloionen innostus ratsastukseen ja se, miten vähään on tyydytty.

PM-kilpailut Pyynikin urheilukentällä vuonna 1959. Erik Mattson ja Humu-Pekka ylittävät vesihautaa. Kuva: TRS:n arkisto

Seura toimi pitkään Kaupissa, Håkan Sandbacka muistelee.

– Muistan, kun ratsastin Kissaniityllä yksisilmäisellä Iivo-hevosella ja siellä oli ojia poikittain ja hyppäsin niiden yli. Sitten yksi kaunis kerta Iivo lähti hyppäämään ennen kuin minä ja ilmassa mietin, että juma, nyt joudun kävelemään tallille. Mutta hetken päästä hevonen tuli takaisin katsomaan, että mitä sinä siellä teet. Ei tarvinnut kävellä tallille, nousin takaisin selkään ja ratsastin tyytyväisenä talliin.

Kaupista kohti Tampereen ratsastuskeskusta

Sandbackalle Tampereen Ratsastusseuran toiminta on tullut ratsastuksen kautta sydämenasiaksi. Yksi iso ponnistus on aikoinaan ollut uuden ratsastuskeskuksen saaminen Niihamaan.

– Ensimmäiseksi piti selvittää kenen kanssa asiaa ruvetaan viemään kaupungilla eteenpäin. Kaarina Suonion kanssa käytiin pitkä keskustelu ja hän pyysi miettimisaikaa. Asia piti pohtia myös valtuuston kanssa. Lupa saatiin ja riittävä rahoitus. Rahoitukseen auttoi myös kun opetusministeriö lähti mukaan. Se helpotti kaupunkiakin jonkin verran ja hanketta pidettiin merkittävänä. Sitä sitten lähdettiin Lahtisen Ollin kanssa touhuamaan.

– Messukylä oli yhdessä vaiheessa vaihtoehto, mutta se ei ollut liikenteellisesti turvallinen paikka. Kun kävin esittelemässä Niihaman paikkaa Suoniolle, niin hänhän ihmetteli, että mistä te tämmöisen paikan olette löytäneet.

Ratsastuskeskuksen vihkiäiset 25.5.1996. Vasemmalta Seppo Rusanen, Viktor Jansson, Lasse Eskonen, Kaarina Suonio, Håkan Sandbacka ja Kaija Borup. Kuva: TRS:n Arkisto

TRS – sata vuotta satulassa on mielenkiintoinen sukellus monipuoliseen lajiin. Alkunsa ratsastus on saanut armeijasta ja kuten kirjasta saa lukea ja kuvista näkee, kaikki opettajat seuran alkuvuosilta 1960-luvulle asti ovat olleet armeijataustaisia. Moni toimintatapa hevosten kanssa olemiseen liittyen on periytynyt osittain sieltä.

Nykypäivänä turvallisuusasioihin kiinnitetään enemmän huomioita. Vanhoissa valokuvissa katse kiinnittyy kypärättömyyteen. Ja jos olikin kypärä, materiaali oli melkoisen heppoista tekoa.

Teos kertoo laajasti ratsastuksen kehityksestä näihin päiviin. Se on myös kertomus pitkäjänteisestä työstä sekä niistä pyyteettömistä harrastajista, jotka pitävät seurat pystyssä. Sata vuotta satulassa kertoo seuran 100-vuotisen taipaleen ja matkan Ratinasta Niihamaan ja vuonna 1996 valmistuneeseen Tampereen ratsastuskeskukseen, seuran lopulliseen ja pysyvään sijoituspaikkaan. Ennen kaikkea historiikki kertoo siitä jalosta kumppanista, hevosesta, jonka merkitys kaupungistuvassa yhteiskunnassa on suuri niin harrastus-, kilpa- kuin terapiaratsuna.

Tuomas Hopulla ja Håkan Sandbackalla riittää vielä paljon yhteistä muisteltavaa kirjaprojekteista ja hevosista. Lopuksi he toteavat kuin yhdestä suusta, että lajille kirja on ”kruununjalokivi”.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua