”Too soon”, sanovat amerikkalaiset, kun joku tekee huumoria vakavasta asiasta, josta on kulunut liian vähän aikaa sen ollakseen hauskaa. Natsi-Saksan ”too soon” -arvoa on vaikeaa laskea, koska kolmannen valtakunnan ajoista on kulunut jo kolme neljännesvuosisataa mutta tuo aikakausi nauttii parhaillaan erinäisten aatteenapinoitsijoiden ansiosta valtavaa päivittäistä mediajulkisuutta.

Tällä juonnolla onkin siis helppoa toivottaa tervetulleeksi lavalle: hyvät naiset ja herrat, Taika Waititin koko perheen komedia toisen maailmansodan Saksasta ja juutalaisvainoista!

Christine Leunensin romaaniin perustuva JoJo Rabbit kertoo tarinan kymmenvuotiaasta pojasta, joka on onnistuneesti jalostettu jugend-hurmokseen mutta elää äidin kanssa, joka salailee osallisuuttaan vastarintatoimissa. Epäsuositun ja vahinkoherkän pojan paras ystävä kasvutarinassa on hänen mielikuvitusystävänsä ja hellyttävä hanslankarinsa Adolf Hitler.

Olisi hölmöä väittää, etteikö idea itsessään olisi loistava. Mutta pelkällä idealla ei tunnetusti tehdä elokuvaa.

Johanneksen ja Rosien (Scarlett Johansson) välillä on rakastava äiti–poika-suhde poliittisista erimielisyyksistä huolimatta.

Waititi on kameran takana sangen vahva ilmaisija, ja tämä on elokuvan suuri vahvuus. Valitettavasti kameran edessä hän on samalla elokuvan suuri heikkous. Adolf Hitlerin roolin esittäminen parodisessa valossa olisi vaatinut fyysisemmän näyttelijän, joka pystyisi tuomaan hahmoon muutakin kuin vain kevyitä naamanvääntelyitä korostamaan sen samusirkkamaista eetosta päähenkilön omantunnon henkilöitymänä.

Waititin roolitusratkaisu antaa sen ikävän kuvan, että taiteilija luulee liikoja itsestään yrittäessään jättää maailmaan elokuvataiteen monilahjakkuutena samanlaisen jäljen kuin Charles Chaplin tai Jacques Tati. Samaa on yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä jo muiden muassa Roberto Benigni, josta puheen ollen voi mainita, että JoJo Rabbitissa on itse asiassa havaittavissa niin teeman kuin kehystenkin osalta jotakin etäisesti samaa kuin Benignin modernissa klassikossa Elämä on ihanaa.

Mielikuvitus-Hitler (Taika Waititi) jakaa Johanneksen (Roman Griffin Davis) kanssa elämän tärkeät hetket, kuten kranaattiharjoituksen jugend-leirillä.

JoJo Rabbit on siinä mielessä koko perheen elokuva vailla vertaa, että se on pohjimmiltaan sympaattinen komedia mutta tarjoaa viimeisen näytöksen alkaessa rajun käänteen vakavampaan kerrontaan ja antaa elämää suuremman opetuksen ihmiselämän epäjohdonmukaisesta olemuksesta. Siinä on enemmän Disney-elokuvan piirteitä kuin nykyisissä täysin rohkeutensa menettäneissä Disney-elokuvissa.

Elokuvan rakenne on siis toimiva – lievää ylikestoa lukuun ottamatta – mutta se ei ota irti kaikkea, mitä palasista olisi saatavissa. Vitsit ovat usein ennalta-arvattavia ja symboliikka kulunutta. Vaikka ilme on sinänsä hauska ja tärkeimmät lapsinäyttelijät hahmoineen – erityisesti parivaljakko Roman Griffin Davis ja Archie Yates – sanalla sanoen loistavia, komedia ei onnistu naurattamaan ja tuudittamaan hilpeyden kehtoon niin tehokkaasti, että lopun traaginen puhdistavuus oikeasti löisi katsojaa naamalle. Vaikutus jää paljon vaisummaksi kuin sen pitäisi.

JoJo Rabbit on kyllä näkemisen arvoinen ja rehellisesti sanoen viihdyttävä elokuva. Sen olisi pitänyt vain kyetä ottamaan vielä askel ylöspäin, jotta se olisi onnistunut olemaan myös pysäyttävä ja ajatuksia herättävä.

Valtteri Mörttinen