1930-luvun terrorimylly jauhoi vähemmistökansat Karjalassa ja muilla Neuvostoliiton raja-alueilla – arviossa Suuri vaino

Kuvat: Tommi Pietiläinen / Alku Tuotanto

Stalinin patsaita nousee taas, ja vainojen uhrien muistomerkkejä hävitetään. Näin Venäjä kirjoittaa nyt historiaansa.

Venäläiset tuskin näkevät Suuri vaino -dokumenttia. Vaikka heidän pitäisi se nähdä, kuten kenen tahansa, joka haluaa tietää historiasta ja oppia siitä.

Ylen neliosainen sarja kertoo – tiivistettynä – itäisen naapurimme vähemmistökansallisuuksiin kohdistuneista vainoista, karkotuksista ja teloituksista vuodesta 1918 toiseen maailmansotaan saakka. Tuhoisinta likvidointi oli 1930-luvulla, Josif Stalinin rautaisessa otteessa.

Suomessa valmistui viime vuonna suuri selvitys suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa vuosina 1917–1964. Dokumentin asiantuntijaksi lopputeksteissä nimetäänkin tutkimusta johtanut Aleksi Mainio.

Suomalaisten kohtaloista on tulossa tänä vuonna vielä dokumenttielokuva ja ainakin tutkija Jesse Hirvelän väitös. Viime vuonna aihetta nostivat esiin etenkin Elli Salon Kansallisteatterille kirjoittama näytelmä Muistopäivä ja Ira Jänis-Isokankaan kirja Kohtalona Gulag.

LUE MYÖS: Anne Välinoron kirjoittaman Muistopäivä-kritiikin voit lukea täältä ja Marja Mustakallion arvion Kohtalona Gulag -teoksesta täältä.

Amerikasta tultiin perheineen rakentamaan sosialismia.

Eri kansallisuudet ahtaalla

Käsikirjoittaja Toni Viljanmaa ei kerro vain suomalaisista, vaikka pääpaino onkin Karjalan suunnalla. Sarjan ehdoton ansio on laajentaa vainojen taustat ja tapahtumat myös muihin kansallisuuksiin, joita asui Neuvostoliiton alueella jo ennen vallankumousta. Virolaiset, latvialaiset, puolalalaiset ja ukrainalaiset eivät totisesti päässeet vähällä.

– Olla puolalainen Neuvostoliitossa vuosina 1937–39 on lähes sama kuin olla juutalainen natsi-Saksan miehittämällä alueella, kuvaa eräs aikalainen.

Ukrainassa, joka ei ollut itsenäinen, neuvostohallitus aiheutti 1930-luvun alussa nälänhädän, Holodomorin, ja jopa neljä miljoonaa ihmistä kuoli nälkään.

Laaja näkökulma ei ole vain ansio, vaan se tekee kerrontaa sekavaksi. Kun hypitään pitkin Neuvostomaan länsirajaa ja eri vuosikymmeninä, katsojalla on mukana pysymistä.

Selkeämpi johdanto-osa olisi antanut parempaa imua jatko-osiin, joissa varsinaisiin vainoihin päästään.

Vaativaa on myös seurata toisiaan seuraavia suuria lukuja ja kun puhutaan milloin karkotetuista, milloin kadonneista ja menehtyneistä.

Monta aaltoa, monta reittiä

Suomalaisia siirtyi itärajan yli heti vuoden 1918 jälkeen ja 1920–30-luvuilla monessa aallossa arviolta 35 000 henkeä.

Ensin pakeni noin 10 000 punapakolaisia, jotka olivat puolueaktiiveja ja punaisten puolella taistelleita. Perheetkin seurasivat.

Neuvostomaahan päätyi peräti 89 SDP:n ja Sosialistisen työväenpuolueen kansanedustajaa 1930-luvun loppuun mennessä. He nauttivat hyvistä asemista, kunnes tuulet kääntyivät. Kuolemaan tuomittiin 27. Otto Wille Kuusinen pysyi suosiossa.

Teloitettujen kansanedustajien joukossa oli Edward Gylling, joka oli noussut Karjalassa johtopaikoille. Dokumenttiin on löydetty haastateltavaksi Suomessa asuva pojanpojanpoika Mikhail Gylling.

1930-luvun lama ajoi pois Suomesta maahan, jossa luvattiin leipää ja päälle vielä voita. Myös sosialismin rakentaminen ja seikkailunhalukin houkutti.

Lapuan liikkeen muiluttamia oli vain 40.

Amerikasta siirtyi yli 7 000 suomensukuista. Heistä kertoo Antti Tuurin romaani Ikitie ja AJ Annilan samanniminen elokuva.

Amerikansuomalaiset vastaanotettiin avosylin, toisin kuin laittomasti maahan tulleet loikkarit. Dokumentissa loikkarien tärkeä reitti kulki Kotkasta tai Helsingistä meren yli salakuljettajien veneissä. Yleisempää oli silti metsärajan ylitys.

Suurin jo ennen Venäjän vallankumousta maassa asunut suomenkielinen ryhmä oli Leningradin lähistöllä asuneet inkeriläiset, joita vuonna 1926 oli 115 000. Kun raja-alueita tyhjennettiin, heidät karkotettiin eri puolille maata.

Vankityöleiriläiset saivat ainakin numeron.

Täyskäännös

Viholliskuvien tietoinen rakentaminen on dokumentin tärkeä juonne. Neuvostojohto – Stalin oli noussut diktaattoriksi vuonna 1929 – alkoi nähdä eri kansallisuusryhmät uhkina, ja se tasoitti tietä terrorille.

Suurvalta oli aluksi toteuttanut raja-alueillaan politiikkaa, joka suosi kansallisuuksien omaa kieltä ja kulttuuria. Syntyisi ylirajainen yhteys ja lopulta sulautuminen suurempaan.

Mutta pian jo tapahtui täyskäännös. Nyt kansalliset vähemmistöalueiden väki nähtiinkin epäilyttävinä, vakoilijoina ja kansanvihollisina. Monien ”luokkavalppaus oli heikentynyt”. Stalin määräsi tyhjennettäväksi raja-aluetta Suomesta Romaniaan ja Turkkiin asti.

Jo aiemman linjauksen mukaan kansan- ja luokkaviholliset tuli eristää. Tunnetuksi tuli Solovetskin luostarisaari Vienanmerellä, joka oli jo 1930-luvun alkuun mennessä 63 000 hengen ja 50 kansallisuuden vankityöleiri. Se oli osa Gulagia eli maan eri alueilla sijainneita pakkotyöleirejä, joiden kautta kulki miljoonia ihmisiä.

Professori Maria Lähteenmäki muistuttaa, että vainojen uhreista on unohdettu lapset.

– Heidät vietiin vankileireille, leirien lastenkoteihin, ja sen tien lapset hävisivät. Valtava määrä lapsia kuoli.

Verisin terrori

Suureksi terroriksi nimitetään verisintä aikaa vuosina 1937–1938. Vainoharhaiselle Stalinille riitti ikvidoimisen syyksi pelkkä kansallisuus, ei vain persoona. Karkottaminen ei ollut tarpeeksi, nyt tarkoitus oli nimenomaan tappaa.

”Täällä on niin kova kansallisviha. Useampi menis pois, jos pääsis. Niin menis, ettei taaksensa katsos”, luki Suomeen saapuneessa kirjeessä.

Kansallisarkiston hankkeessa on laskettu, että suuren terrorin kuukausina tuomion sai noin 8 000 Suomesta ja Amerikasta tullutta ja noin 3800 inkeriläistä. Kuolemantuomioprosentti oli 75–80, korkeampi kuin muilla kansallisuuksilla.

Koko maassa teloitettuja oli lähes 700 000. Esimerkiksi puolalaisia ammuttiin yli 100 000, latvialaisia 17 000 ja virolaisia 8 000.

Käsiase riitti teloitukseen.

Loikkareiden lapset

Dokumentin valokuvien, karttojen ja filminpätkien virta rullaa sujuvasti. Niitä on kaivettu seitsemän maan arkistoista. Äänessä olevat tutkijatkin ovat kansainvälinen joukko.

Suurten linjojen rinnalla seurataan lähemmin muutaman miehen vaiheita rajan takana. He tulevat katsojaa lähemmäksi, kun näiden punapakolaisten, loikkarien ja muilutettujen jo iäkkäät lapset kertovat isiensä tarinaa.

Petroskoista Suomeen muuttaneen kirjailija Raija-Liisa Mäkelän isä on yksi niistä noin 9 000:sta, jotka ammuttiin Karjalan Sandarmohissa. Joukkohaudat löydettiin vasta vuonna 1997. Dokumentin päätösosa vie tähän mäntymetsään, jonka hiljaisuudessa muistellaan säännöllisesti kymmenien eri kansallisuuksien uhreja.

Matti Siippainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua