Skywalkerien saaga on tullut päätökseensä. Tähtien sodan yhdeksäs ja viimeinen osa sai ensi-iltansa viime keskiviikkona, minkä jälkeen tunteet ovat olleet ristiriitaiset niin kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa.

Tähtien sota on monelle, kriitikot mukaan lukien, jotain hyvin henkilökohtaista. Jotkut ovat menneet niin pitkälle, että ovat väittäneet mielestään huonon elokuvan ”pilanneen lapsuutensa”, esimerkiksi silloin, kun Luken kohtalo ei The Last Jedissa vastannutkaan omaa mielikuvaa. Toisaalta osa (aivan yhtä aidoista) Tähtien sota -faneista piti samasta elokuvasta valtavasti, vikoineen päivineen.

Tunnustan heti alkuun: The Rise of Skywalker sai minut melkoisten tunteiden valtaan useamman kerran sen 141-minuuttisen keston aikana. Osittain tämä johtui ulkoelokuvallisista syistä, sillä kesken viimeistä trilogiaa ikonista Prinsessa Leiaa esittänyt Carrie Fisher menehtyi äkillisesti. Ajoittain elokuva kosketti myös aivan omilla ansioillaan. The Rise of Skywalker ei ole millään tavalla täydellinen, mutta siinä on paljon sydäntä.

* *

Muutama päivä elokuvan katsomisen jälkeen moni asia on alkanut kaihertaa mieltä, mutta yksi on ylitse muiden: lukuisat menetetyt mahdollisuudet. The Rise of Skywalker ei nimittäin ole huono, mutta se voisi olla paljon parempi. Elokuvassa on paljon hyviä ajatuksia, eikä käsikirjoittaja-ohjaaja J.J. Abramsia voi ainakaan väittää liian kokemattomaksi tämän kaliiberin saagan päätösosaa luotsaamaan. Silti jotain on täytynyt mennä pieleen.

Lopputekstien jälkeen hengästyttää. Viimeiseen elokuvaan on pakattu kaikki mahdollinen, ja tahti on kova. Tilaa nauttia ja hengähtää toiminnan välissä ei juurikaan ole annettu. Edellisen osan, The Last Jedin visuaalisesti mieleenpainuvimmat kohdat olivat juuri sellaisia taukoja: verenpunaiset askelten jäljet suolaplaneetan pinnalla, Luken (Mark Hamill) tyyni olemus ja merkityksellinen pölyn sipaisu olaltaan. The Rise of Skywalker on toki pisimmästä päästä sarjan elokuvia jo tällaisenaankin. Ehkä leikkaushuoneen lattialle ovat jääneet ne palat, joita olisi tarvittu tahdin tasaamiseen.

Toisaalta on helppo ymmärtää, ettei kokonaisia osioita ole haluttu jättää pois, sillä monet uusista hahmoista ja ympäristöistä kaipaisivat poistamisen sijaan syventämistä. Olisin halunnut tietää enemmän esimerkiksi kuusta, jonka meressä makaa eräs valtava, romuttunut rakennelma, tai salamyhkäisestä planeetasta, jossa Poella (Oscar Isaac) on ollut jonkinlainen menneisyys.

Erityisesti uudet hahmot kärsivät tiukasta tahdista. Droidikorjaaja Babu Frik olisi loistava lisä jo muutenkin laajaan hykerryttävien nukkeolioiden listaan Tähtien sodassa, mutta ehdin tuskin sisäistää miltä hän näyttää, kun on jo kiire seuraavaan paikkaan. Sama koskee Endorin kuulla asuvia ratsastajia, joiden taustoista ja kamppailuista oman identiteettinsä kanssa olisi ollut mukava tietää lisää.

No, Skywalkerien tarinan loppu ei tietenkään tarkoita loppua Tähtien sodan maailmalle, onhan parhaillaan käynnissä The Mandalorian -sarja, ja tekeillä on sarja Obi Wan Kenobista. Eikä sitä koskaan tiedä, vaikka lupaus Skywalkerien tarinoiden päätöksestä olisi yhtä pitävä kuin Hayao Miyazakin eläkkeellejäämiset.

* *

Hengästyttävän tahdin lisäksi elokuvassa on muitakin ongelmia. Carrie Fisherin kuolemasta johtuen kohtaukset, joissa kenraali Leia esiintyy, ovat valitettavan väkinäisiä, vaikkakin olennaisia tarinan kannalta.

Viimeisellä trilogialla on myös ollut joka kerta eri käsikirjoittajaryhmä (vaikkakin Abrams itse on osallistunut sekä Force Awakensin että Rise of Skywalkerin kirjoittamiseen), ja trilogian jatkumo on selvästi kärsinyt tästä. En voi sanoa pitäväni George Lucasia taitavana käsikirjoittajana, mutta kahdessa aiemmassa trilogiassa on silti ollut jonkinlainen kokonaiskuva siitä, mihin tarinaa ollaan viemässä. Last Jedin kirjoittanut Rian Johnson ei sen sijaan tiennyt, mitä viimeisessä osassa tulisi tapahtumaan – ja tuntuukin siltä, että J.J. Abrams kumoaa monilta osin sen, mitä Johnson koetti pohjustaa.

Lisäksi osa Rise of Skywalkerin ratkaisuista on yhtä kiirehdittyjä kuin elokuvan tahtikin. Merkittäviä asioita käsitellään pikaisesti, ja perusteet joidenkin keskeisten hahmojen aseman muuttumiselle tarinassa tuntuvat heppoisilta. Tähtien sotaan olennaisesti kuuluva ihmeen tunne on myös paikoitellen poissa.

Uusi trilogia alkoi siitä, kun Rey (Daisy Ridley) ja Finn (John Boyega) tempautuivat mukaan tarinaan, jota olivat osin kuvitelleet vain legendaksi. Se, että tarinoiden Voima olikin todellinen, yllätti heidät. Viimeisessä osassa kaikki seikkailijat ovatkin yhtäkkiä perillä kaikesta – mukaan lukien siitä, kuka Lando Calrissian (Billy Dee Williams) on, kun hän tupsahtaa eteen. Kukaan ei ehdi edes ihmetellä sitä, kuinka mieletön sattuma tapaaminen on laajassa universumissa.

Kaikista puutteistaan huolimatta The Rise of Skywalker on silti ainakin ensimmäisellä katsomiskerralla nautinnollinen ja viihdyttävä kokemus. Jostain syvältä kumpuaa tunne, että elokuvan tekijät ovat välittäneet siitä, mitä tarinaa he ovat tuomassa päätökseen. Eikä ihan kaikki ole laskelmoitua fan servicea, vaikka siitäkin elokuvaa voi syyttää.

* *

Emme saaneet aivan sellaista päätösosaa Tähtien sodan saagalle kuin olimme toivoneet. Trilogioiden päätösosilla on usein pettymyksen tuojan rooli – on helpompi tehdä taiteellisestikin kunnianhimoinen ensimmäinen tai toinen osa, joka herättää kysymyksiä ja asettaa lähtökohdat, muttei vie mitään kunnolla loppuun asti. Viimeisen osan pitäisi täyttää kaikkien katsojien moninaiset toivomukset, mutta eihän siihen kukaan pysty.

The Rise of Skywalkerin suurin synti lienee juuri se, että se niin kovasti yrittää täyttää lukemattomia toiveita, ilman että se tekisi kiistanalaisia, mutta rohkeita tai kiinnostavia ratkaisuja.

Silti se onnistuu niin hyvin saavuttamaan parhaista Tähtien sota -elokuvista tutun yhteisöllisen kapinahengen, jonka lietsomana kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten taistellaan rinta rinnan ja viimeiseen asti pahuutta vastaan, etten voi olla liikuttumatta. Tämäkään Tähtien sota ei ole täydellinen – ei lähellekään – mutta sehän vasta tuntuukin Tähtien sota -elokuvalta.

Riikka Oksanen