Tanssitaiteilija Helena Ratinen työskenteli sairaalassa ihmisyyden puolesta, yksinäisyyttä vastaan

Päivi Röppänen, teksti
Riikka Kontio, kuvat

Mutteripannu pihisee. Tanssitaiteilija Helena Ratinen purkaa matkatavaroitaan hajamielisesti kotonaan Jyväskylässä. Vajaat kolme kuukautta kestänyt työjakso Oulun sairaalan palliatiivisen ja saattohoidon osastolla päättyi edellisenä päivänä. Ratinen kaataa kahvia ja syventyy aiheeseen. Työjaksoa ja ympäristöä hän kuvaa intensiiviseksi.

– Työtapana oli improvisaatio. Sairaalatilat ovat kulkua ja toimenpiteitä varten, myös tilanteet muuttuvat jatkuvasti, ei silloin esitetä mitään fiksattua. Osaston elämä on teos, ja tanssi on osa sitä. Sairaalaympäristöön ei siis mennä esiintyvänä taiteilijana, vaan yhteisötaiteilijana. Silloin edetään niin, että ensin tutustutaan ja siitä katsotaan, mitä alkaa tapahtua.

Elävä kuolema -hankkeeseen Ratinen päätyi tanssijaksi Kulttuuriosuuskunta Ilmeen valtakunnallisen taitelijahaun kautta. Ikääntyneiden ja muistisairaiden kanssa työskentely oli tuttua aiemmista töistä tanssijana vanhusten asumisyksiköissä. Kuoleman läheisyys iästä riippumatta oli kuitenkin uutta.

– Ennen osastolle menemistä katsoin kuolemaan liittyviä dokumentteja, jotka nostattivat henkilökohtaisia muistikuvia. Valmistautuminen oli omien asioiden läpikäymistä, jotta voisi olla läsnä sille, mitä oikeasti tapahtuu. Ei kohtaamisiin voi muulla tavoin valmistautua ennalta.

Tanssijan työvuoro osastolla sijoittui iltapäiviin. Aamupäivällä hoitajien työ on kiireisimmillään, iltaa kohden toiminnot hiljenevät. Osaston kahvihetken ajan tanssi tapahtui yhteisissä tiloissa, muun ajan Ratinen toimi yksityisissä potilashuoneissa.

– Ne ovat staattisempia ja niihin mennään kuin kylään toisen kotiin. Kysyin 37-paikkaisella osastolla hoitajilta, kenen luo voisin mennä. Se valikoitui jaksamisen mukaan. Mietin myös eettisesti onko tasapuolista se, että menee kaikkien luo vai se, että menee sinne kenen kanssa kontakti lähtee syntymään. Valitsin jälkimmäisen – on tärkeää, että vuorovaikutuksessa on molemminpuolinen tarve tutustua.

Tilaa liikuttavat kaikki – tanssi on osa osaston elämää.

Yhteistyö osastolla sujui mutkitta. Hoitohenkilökuntaa Ratinen arvostaa suuresti.

– He pyörittävät toimintaa missä tahansa tilanteessa ja pysyvät ulospäin rauhallisina, vaikka olisi kuinka kiire ja kaaos. Ja auttoivat aina, jos tuli kysymistä. Diagnooseja ja selittelyjä en kuitenkaan halunnut kuulla. Olen läsnä siinä mikä on tässä hetkessä ja mikä tästä hetkestä kehittyy.

Taiteilijan läsnäolo osastolla mahdollistaa vapautumisen ympäristön asettamista rooleista.

– Potilaalla on potilaan rooli, mikä kiinnittää ihmisen kipuun ja sairauteen. Usein kuului, että ihanaa kun sai olla muutakin kuin sairas.

Ratinen tanssi erityisesti niiden kanssa, joiden luona ei käynyt vierailijoita. Monella oli muistisairaus.

– Jo aiemmissa töissä kuulin, että potilaat rauhoittuivat tutuksi tulleesta ihmiskontaktista ja pystyivät nukkumaan ilman unilääkkeitä. Aivokuvantamisessa yksinäisyys aktivoi saman aivoalueen kuin kipu. Kohtaaminen rauhoittaa sen.

Kohtaaminen on Ratisen mukaan ihmisenä olemista. Joskus se on tarinan elämistä muistisairaan kanssa, joskus kanssaolemista, jutustelua, ympäristön ihmettelyä. Ratisen mukaan kaikkein tärkeintä on ihmisyys.

– Että on ihmisen kanssa ihmisenä. Toisen ihmisyyden tunnustaminen ja todistaminen – tapahtuminen lähtee siitä.

Liikekielessä ja musiikkivalinoissa Ratinen ei pyrkinyt fasilitoimaan tunnetta, vaan avaruutta ja virtaavuutta.

– Ihmiset saavat sijoittaa liikkeeseeni sen, mitä kulloinkin tarvitsee sijoittaa. Tanssi antaa luvan myös viipyä osaston yhteisissä tiloissa. Niissä ei usein olla kuin sen verran, että saa syötyä tai juotua kahvinsa. Tanssilla tuo tunnelmaan intensiteetin muutoksia. Se voi herättää puheenaiheita, aikaansaada jutustelua, kohtaamisia, yhteisöllisyyttä.

Avaraan liikekieleen kukin saa sjoittaa mitä kulloinkin tarvii.

Kun keskiössä on yhteisyys, Ratinen puhuu työstään mieluiten yhteisötaiteena.

– En ole ymmärtänyt, mitä soveltavassa taiteessa sovelletaan. Taiteilijana sovellan teoriaa käytäntöön joka tapauksessa. Yhteisötaide on avonaista. Taide tapahtuu yhdessä, ei esiintymällä. Tutustuminen on tärkeää, taiteilija ottaa sen myötä ihmiset mukaan teokseen luontevasti, ilman vaatimuksia.

Tanssitaiteilijan lisäksi hankkeessa työskentelee vuoroillaan myös kuvataiteilijoita ja valokuvaaja. Hankkeen myötä osastolle jää pysyvästi taidekirjasto, joista voi valita mieluisan taulun huoneensa seinälle.

– Kun osastolla järjestettiin tämän taidenäyttelyn avajaiset, tilasta tuli galleria, harkittu kokonaisuus. Tila muuttui olioksi, olemassa olevaksi, sielulliseksi. Ihmiset tulevat ulos huoneistaan, kun tila on elävä.

Ratisen mukaan taiteen rantautuminen terveydenhuollon ympäristöihin helpottuisi, jos taiteilijat työskentelisivät enemmän limittäin.

– Kollegiaalinen ymmärrys ja taiteen struktuurit muodossa tai toisessa olisivat silloin koko ajan läsnä.

Ilta hämärtyy ulkona.

– Oulun korkeudella pimeä tulee aikaisemmin, mutta hämärän hyssyä on enemmän. Taivaan värit olivat ihmeelliset. Työmatkapyöräily ja luonto auttoivat palautumaan intensiivisistä päivistä. Tärkeää oli myös kirjoittaminen, joka on asioiden jäsentelyä. Usein auki jääneisiin kysymyksiin tulee vastaus jo kirjoittamisen aikana.

– Suurin oivallukseni työssä oli se, että kun ihmisen voimavarat ehtyvät, tärkeintä ovat läheiset.

Se näkyy ja se kuuluu puheissa. Sitä miettii, miten pienikin ja vähäinen riittäisi. Mutta ihmiset sotkeutuvat niin helposti lillukanvarsiin.

Silmät vettyvät.

– Kauneinta on toisten huomioiminen ja toisista huolehtiminen, itseä unohtamatta. Johonkin suhteessa oleminen on estetiikan suurin hyvä.

Kauneinta on toisten huomioiminen, itseä unohtamatta.