Kuva: Kimmo Ylönen

1

Politiikan työmyyrä Henry Burton on vuotanut tyhjiin kongressin käytävillä. Yhdysvaltain etelävaltioista presidenttikilpaan ponnistavan nuorehkon kuvernööri Jack Stantonin persoona saa konkarin syttymään. Henry käärii hihansa ja antaa valjastaa itsensä kampanjavankkurien eteen.

Maata kiertäessä käy ilmi, että ehdokas puhuu liikaa, syö liikaa ja on aivan liian naisiinmenevä. Muutoksen raikas tuuli kääntyy tutumpaan politiikan lemuun.

Primary Colours (Random House, 1996) käy ohuesti naamioitujen fiktiivisten hahmojen kautta läpi Bill Clintonin ensimmäistä presidentinvaalikampanjaa vuonna 1992. Kanteen tekijäksi merkitty Anonyymi tunnistettiin jo kirjan ilmestymisvuonna. Myyntilistoilla jymymenestyneen teoksen kirjoitti politiikan toimittaja Joe Klein. Like julkaisi J. Ahokkaan suomentaman kirjan vuonna 1997 nimellä Päävärit.

Mukaansatempaavan tarinan ytimessä on politiikka, mutta lukunautinnon siitä tekevät hyvin eläväksi kirjoitetut henkilöhahmot, joiden kohtalosta jaksaa välittää. Kirjailija muistuttaa, että ison maan tärkeimmissä vaaleissa parhaatkaan ehdokkaat eivät ole putipuhtoisia ja kysyy miten paljon niin sanottua inhimillistä heikkoutta pitäisi pystyä sietämään.

Kirjan rakenne tuntuu kuin pitkää ja laadukasta tv-sarjaa varten laaditulta. Vuonna 1998 sai ensi-iltansa kirjasta kokoon tiivistetty Mike Nicholsin ohjaama elokuva, jossa senaattoria näyttelee John Travolta ja tämän vaimoa Emma Thompson.

2

Tammikuussa 2001 Valkoiseen taloon asettui Clintonin seuraaja, George Bush nuorempi. Pari vuotta myöhemmin julkaistussa kirjassa Dude, Where’s My Country? (Warner, 2003) tuli tiettäväksi, että dokumentaristi Michael Mooren mitta oli jo ääriään myöten täynnä.

Artikkeleita ja pamfletteja muistuttaviin lukuihin jaettu raivokas tekstikokoelma ei peitellyt tarkoitusperiään. Moore halusi asettaa heittoistuimen istuvan presidentin pyllyn alle. Tutkivan toimittajan luupin alle joutuivat Bushin perheen lämpimät yhteydet Saudi-Arabian kuningashuoneeseen ja 9/11-terrori-iskua seuranneen lentokiellon aikana yksityiskoneilla Amerikan taivaalla lennelleet prinssit. Luku luvun perään listasi huolellisesti lähdevarmistettuja raportteja hallinnon jatkuvasta valehtelusta ja valheiden peittämisestä toinen toistensa alle.

Opaskirjanomaisissa luvuissa Moore neuvoi muun muassa miten kohdata konservatiivinen lanko perheen päivällisillä ja miten käyttää demokratia-apparaattia pelastamaan Yhdysvallat Bushin hallinnolta.

Michael Moore oli Bowling for Columbine -elokuvan ja Stupid White Men -kirjan menestyksen jälkeen jonkin aikaa joka paikassa, jopa Suomessa kummastelemassa toimivaa koulujärjestelmää. Tästä tuntuu olevan jo kovin kauan. Teksti on hyvin vetävää ja Moore terävimmillään edelleen hyvin innostava, mutta jotenkin kirja tuntuu vuosien huovuttamalta.

Mooren kirja tarjoaa hyvän tilaisuuden tuumia painetun sanan painoarvoa. Suurelle yleisölle tutun vaikuttajan selkeästi kohdennetusta hyökkäyksestä ja kaikista paljastuksista huolimatta Bush ei tullut pois potkituksi ja otti viran vielä toisellekin kaudelle.

3

Omien sanojensa mukaan Dan Fante kirjoitti omaelämäkerrallista fiktiota. Niinpä voi sanoa, että hän käytti aikuisen elämänsä ensimmäiset vuosikymmenet aineistoa hankkimalla. Hän keskeytti koulunsa, ajelehti hanttihommasta seuraavaan ja rypi päihteiden suossa pohjamutia myöten.

Fante eli kuin vähän modernimman Charles Bukowskin kirjoittama sekakäyttäjä, kunnes henki alkoi olla niin höllässä, että raitistuminen oli ainoa vaihtoehto. Tutisevin jaloin ja näppäimillä tärisevin sormin Dan poika lähti käsikirjoittajana ja kirjailijana mainetta niittäneen isänsä John Fanten jalanjäljille. Renttuympyrä kiertyy hauskasti kokoon, kun muistetaan, että isä Fante oli Bukowskin esikuva.

Pönttö (suom. Kari Aartoma; Sammakko, 2004) on romaanitrilogian keskimmäinen osa, jota edelsi Aasin vaihteet ja seurasi Pilvien pesijä. Teoksessa kirjailijan alter ego, Los Angelesin nurkille asettunut Bruno Dante saa tilaisuuden tehdä isoa tiliä toipuvia päihdeongelmaisia palkkaavassa puhelinmyyntiyhtiössä.

Yhtiö velvoittaa työntekijät täysraittiuteen ja osallistumaan AA-kokouksiin. Korkki pysyykin kiinni ja Bruno löytää itsestään juuri sen parhaan version, joka sopii täydellisesti täysin epäeettiseen myyntityöhön. Homma haisee, mutta kaupparatsujen kokkapuheilla viritettyyn nokkaan löyhkä suodattuu amerikkalaisen unelman sulotuoksuna.

Avokonttorin seuraavassa pöydässä töitään samaan aikaan aloittava nainen antaa kuitenkin Brunolle koko joukon syitä ja varsinkin tekosyitä heittäytyä hunningolle ja sen mies tekeekin poikkeuksellisen karusti kuvatulla antaumuksella.

Dan Fante iskee kovaa tarinaa, mutta silittää henkilöistään esiin pehmeät kohdat. Vuoropuheluun on kirjattu ryöppyävää kiroilua ja erittäin luovia haukkuja. Vertauskuvat, kuten ”olin kuin koira housunlahkeen kimpussa” osuvat kohdalleen ja maalaavat kokonaista maisemakuvaa. Kirja on ratkiriemukas, mutta ei missään nimessä koko ajan hauska. Huomattavan hyvin se onnistuu myös ällöttämään ja pääsee sitten taas koskettamaan kuin puskista kurottaen. Dan Fante menee syvälle hahmojensa sisään, mutta ikään kuin persereiän kautta.

4

Pienellä Karibian saarella on vain muutama varakkaiden vieraiden omistama talo. Yhdessä niistä asuu eläkkeelle asettunut makeismiljonääri Valerian Street. Maailmasta vetäytyminen on niin ehdotonta, ettei talossa ole edes omaa venettä.

Kaksi vuosikymmentä nuorempi vaimo, entinen ”Mainen johtava kaunotar” tekee rituaalinomaista ihonhoitoa tropiikin haastavissa oloissa. Pariskunnan poissa oleva poika on vähemmän totta kuin viidakossa vaeltavat henget. Alakerran perukoilla asuu ikiuskollinen palvelijapariskunta, joka siivoa pöydän puhtaaksi miehen ja vaimon seuraavalle riidalle.

Vierashuoneessa hyväilee hyljeturkkia palvelijoiden sukulaistyttö, jonka taidehistorian opinnot rikas isäntä on rahoittanut. Isojen muotitalojen kansikuvamalliksi päässeen neidon tulevaisuuden maisema on Pariisi tai New York.

Rouvan komerosta löytyy ruokkoamaton karkuri. Hänen lähtöruutunsa ja parhaan mahdollisen maailman malli on pieni yhteisö Froridassa, missä aika on pysähtynyt jonnekin orjuuden lakkauttamisen jälkeiseen maalaisidylliin.

Tervanukke (suom. Seppo Loponen; Tammi, 1982) on Toni Morrisonin neljäs romaani. Kirjailija vie lukijan yhtä kyytiä useampaankin Amerikkaan, joiden välisiä rajoja määrittävät maantiede, luokka, ikä ja ihonväri. Kukaan hahmoista ei typisty yhden ominaisuuden karikatyyriksi. Henkilöt törmäävät odottamattomissa risteyksissä ja liittoutuvat yllättävällä tavalla. Henkilöitä ovat myös puut ja muurahaiset ja tarinoiden kummitukset sekä huoneissa liehuva sumu, joka Morrisonin sanoin on kuin vanhapiikatätien hiukset.

Ja voisiko vastarakastuneiden tunnetta osuvammin kuvata? ”He olivat viimeiset rakastavaiset New York Cityssä – ensimmäiset maailmassa.” Tai näiden ahnetta kiihkoa? ”He tuhlasivat kuin texasilaiset.”

5

Neljä keski-ikäistyvää esikaupunkien miestä lähtee lakattujen tukkalaitteiden maailmasta yhdeksänsormisten ihmisten takamaille, missä banjo vielä helisee. ”Ottakaa mukaan viinaa ja iloinen mieli”, opastaa kavereita miehistä erätaitoisin. Pullojen lisäksi kahteen kanoottiin nakataan välttämättömät retkeilykamppeet, paljonlaisesti evästä, kolhiintunut kitara ja kaksi tehokasta jousipyssyä, koska olisi siistiä salametsästää peura. Joelle on kiire ennen kuin rakenteilla oleva pato kesyttää villin virran rauhallisesti liplattavaksi tekojärveksi, jonka rantatontit myydään kaupunkilaisille vesihiihtäjille.

Miesten luontosuhde on erikoinen sekoitus soturihenkeä, valloittaja-asennetta ja puhdasta kauhua. Metsä kaikkineen kuvataan hyvin vaarallisena paikkana, minne väkeä katoaa jälkiä jättämättä. Joki saattaa sekin olla vaarallinen, mutta urhot eivät silti vaivaudu selvittämään voiko koskia ylipäätään laskea. Vesimokkasiinikäärme tiedetään hengenvaaralliseksi, mutta lopulta miehet pelkäävät ihan vääriä asioita.

Metsän vaarallisin peto on juntti. Kohtaaminen seudulla asuvien ihmisten kanssa johtaa saman tien tilanteeseen, jossa tarjolla on vain huonoja vaihtoehtoja. Tämän tarinan asetelmassa alkuasukkailla on haulikot ja kiväärit, kaupunkilaisilla jouset.

James Dickeyn esikoisromaani Syvä joki (suom. Eero Huhtala; Tammi, 1972) on jännittävä seikkailukertomus, jonka juoksuun kirjailija pyrki uittamaan isoja ajatuksia. Sanottavansa Dickey upotti turhan usein miesten väliseen vuoropuheluun, joka ei oikein sovi suuhun.

Parhaimmillaan kirja on, kun ihminen koskettaa erittäin vahvasti läsnäolevaa luontoa. Pimeässä teltassa makaava mies ojentaa sormensa hipaisemaan teltan kaarelle istahtaneen pöllön kankaasta läpi tulevaa varvasta. Seuraavan yön pimeydessä mies halaa pystysuoraa kalliota kamppaillessaan painovoimaa vastaan.

Dickey maalaa myös monin kerroksin kouraisevan, 1970-luvun alussa orastavan ympäristöhuolen kuvan, kun miehet kanooteissa lipuvat joen rauhallisesti virtaavalla pätkällä, johon pikkukaupungin broileritehdas laskee jätteensä. Kaikkialla pyörteissä kelluvat valkoiset höyhenet ja akanvirrassa nyökkää irtopää.

Kimmo Ylönen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua