Kuva/grafiikka: Seppo Sarkkinen / Tuuli Laukkanen / Yle

1

Hector esiintyi taidokkaan Flower-bändinsä kanssa Tavara-asemalla viime vuonna (22.3.2024). Hector oli rento ja hyväntuulinen, ja tunnelma oli vahva pitkällä musiikillisella aikamatkalla. Ilta ei unohdu.

Toisinkin on ollut. Edellisellä näkemälläni keikalla Hectorin esiintymisessä oli mukana jonkinlaista jännittynyttä etäisyyttä. YLE:n tuore Hector – Asfalttiprinssin tie (käsikirjoitus Kaisa Kuikkaniemi, ohjaus Jarno Kuosa, pääosassa Kristo Salminen) tarjoaa osaltaan taustaa tälle ”väkinäisyydelle” kertoessaan myös taiteilijan esiintymispelosta. Kristo Salminen solahtaa ammattimaisella varmuudella Hectorin rooliin.

Audiodraama on lajissaan ensiluokkaista työtä. Erityisenä ansiona pidän, että Hectorin hienojen biisien syntyä kontekstoidaan. Myös Hectorin yhteiskunnallisuus ja suhde uskontoon kulkevat mukana. Piirtyy kuva herkästä ihmisestä.

Aiemmissa Ylen elämäkerrallisissa audiodraamoissa ovat keskustelua herättäneet osin fiktiiviset jaksot, jotka eivät perustu todellisiin tapahtumiin. Tällaisesta ei ole tällä kertaa viitteitä, onneksi.

Upean lyriikan äärellä usein ihmettelee, mistä lähteestä teksti soljuu. Samalla ihmeellistä on, että paperilla biisitekstit eivät useinkaan näytä kummoisilta. Toisaalta Lauri Viita on sanonut, että runoutta ei voi säveltää. Säveltäjälegenda Kaj Chydeniuksen elämäntyö haastaa tämän käsityksen: hän sävelsi runsaasti myös alun perin runoiksi kirjoitettuja tekstejä.

Hector – Asfalttiprinssin tie Yle Areenassa.

Hector ja Kristo Salminen. Kuva: Anne Hämäläinen / Yle

2

Yle on saanut runsaasti kritiikkiä syksyn kanavauudistuksesta, erityisesti Yle Radio 1:n kuuntelijoilta. Itseänikin uudistus on hieman hämmentänyt.

Mutta ei siitä sen enempää, koska kuuntelen Ylen ohjelmia pääosin Areenan kautta. Siellä on jatkuvasti tarjolla kulttuurinen runsaudensarvi: Elävä historia, Tiedeykkönen, Kalle Haatanen, Luomiskertomus, Tekstinkäsittelijä, Epäilyttävän uutta, Havaintoja muutoksesta, Maailma tarinoina, Ruben Stiller, Iida Tikka & mureneva maa, Sari Valto…

Marraskuisessa Elävän historian jaksossa toimittaja Noora Hirn kertoi kiinnostavasti esoteriasta ammentaneista merkittävistä taiteilijoista, säveltäjä-kapellimestari, antroposofi Ida Mobergista (1859–1947) ja suomalais-venäläisestä mystikkotaiteilija, teosofi Aleksandra Ionowasta (1899–1980). Kummastakaan taiteilijasta en tiennyt ennen ohjelmaa mitään!

”Jos Moberg ja Sibelius olisivat saaneet samanlaiset lähtökohdat ja kannustuksen, Moberg olisi huomattavasti nykyistä tunnetumpi”, sanoo ohjelmassa haastateltu musiikkitieteen dosentti, yliopistonlehtori Juha Torvinen.

Kirjailija ja filosofi Albert Camus’n teokset ja ajattelu ovat olleet itselleni tärkeitä. Siksi oli ilahduttavaa bongata, että Maailma tarinoina -sarjassa toimittaja Marja Vehkasen johdolla käsiteltiin Camus’n absurdia filosofiaa, vieraina yleisen kirjallisuustieteen dosentit Anne Riippa ja Pajari Räsänen.

Elävän klassikon tyyliin Camus nousee esiin eri aikoina. Hänen Sivullinen-romaanistaan on tullut tänä vuonna myös François Ozonin ohjaama filmatisointi.

Ylen tiede- ja kulttuuripodcasteista ei mediassa juuri kirjoiteta, vaikka ne ovat usein huolella ja kiinnostavasti tehtyjä. Ne ovat valtamedia Ylen rikasta aluskasvillisuutta.

Anselm Kieferin töitä oli esillä Hamburger Bahnhof -taidemuseon näyttelyssä vuonna 2008. Kuva: Jari Paavonheimo

3

Saksalainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Anselm Kiefer täytti maaliskuussa 80 vuotta. Törmäsin hänen taiteeseensa ensi kertaa Berliinin Hamburger Bahnhof -taidemuseon näyttelyssä vajaa parikymmentä vuotta sitten.

Sodan jälkeisen ajan tunnelmat tekivät vahvan vaikutuksen. Sen jälkeen olen nähnyt hänen teoksiaan eri puolilla, kuten vuonna 2016 Mäntän Serlachius-museon Gösta-paviljongissa vuonna 2016.

Lontoon Royal Academy of Arts järjesti tänä vuonna Kiefer / Van Gogh -yhteisnäyttelyn. Kymmenen vuotta sitten olisin luultavasti laittanut heti lentoliput tilaukseen. Nyt maltoin mieleni. Tilasin vain näyttelykirjan ja nautin näyttelyn sisällöstä esseineen nojatuolissa.

Nuori Anselm Kiefer sai 18-vuotiaana apurahan, jonka turvin hän kulki Vincent Van Goghin jalanjäljissä Alankomaista Belgiaan, Pariisin ja Arlesiin. Auringonkukat Kieferin ja Van Goghin teoksissa ovat kuin elämän ääripäitä, tuhon näkymistä elämäniloon.

Kiefer nostaa esiin myös vaiettua historiaa. Hänen monitasoinen teossarjansa Mongenthau Plan (2012–2014) käsittelee sodanjälkeistä Eurooppaa ja elämää tuhon jälkeen.

Mikä oli Morgenthau-suunnitelma? Yhdysvaltain valtiovarainministeri Henry Morgenthau laati vuonna 1944 suunnitelman, joka olisi muuttanut Saksan pysyvästi alistetuksi maatalousmaaksi ja estänyt näin pysyvästi tulevat sotilaalliset nousut. Suunnitelma olisi mahdollisesti johtanut humanitaariseen katastrofiin, eikä sitä lopulta pantu täytäntöön.

Morgenthau-suunnitelmasta ei historian kirjoissa ole useinkaan montaakaan riviä, jos sitä edes mainitaan. Hiljaisuus on sikäli ymmärrettävää, että suunnitelma ei toteutunut. Silti se kertoo ajattelusta tuona aikana. Kiinnostavaa on usein se, mistä vaietaan. Anselm Kieferille Morgenthau-suunnitelma toimi vahvana taiteellisen inspiraation lähteenä.

4

Amerikkalainen sosiologi David Riesman loi aikoinaan käsitteen ”ulkoa ohjautuva persoonallisuus” teoksessaan Lonely Crowd (1950). Oli syntynyt amerikkalaisen, sodanjälkeisen kulutusyhteiskunnan uusi ihminen, joka alituinen sosiaalinen tutka päällä seurasi muiden ihmisten käyttäytymismalleja ja -tapoja, etsien uusia arvoja ja toimintoja. Ulkoa ohjautuva ihminen ei hakenut enää identiteettiä perheestä tai uskonnosta, vaan mediasta ja vertaistoimijoiden kulutuskäyttäytymisestä.

Riesman oli sosiologian kulttihahmo, jonka innoitti 1960-luvun nuorisoa. Hänen teoksensa päätyi myös Bob Dylanin lauluun I Shall Be Released:

”Down here next to me in this lonely crowd

there is a man who swears he’s not to blame”

Kirjailija Sloan Wilsonin maailmanmenestykseen noussut, sittemmin ainakin Suomessa unohdukseen vaipunut klassikko Harmaapukuinen mies (suom. Jouko Linturi 1961; The Man in the Gray Flannel Suit, 1955) on kirjallinen kuvaus ulkoa ohjautuvan ihmisen paineista.

Sen henki on ”eksistentialistinen”. Päähenkilö Tom Rath valitsee toisen tien, ei asetu menestystä palvovan yhteiskunnan valmiiksi katettuun pöytään. Sodan jälkeen hän havahtuu sivullisuuteensa säntäillessään harmaapukuisten miesten joukossa.

Olisi vaikea kuvitella, että eurooppalaiset aikalaiset Sartre tai Camus olisivat kirjoittaneet Harmaapukuisen miehen kaltaista kaunista satua. Teoksessa on jotain kaurismäkeläistä.

Teoksella on sisällöllinen yhteys myös toiseen saman ajan sosiologian klassikkoon Erving Goffmaniin, joka kuvasi arjen vuorovaikutusta eräänlaisena näyttämönä: ihminen tekee jatkuvasti ”kasvotyötä” esittämällä itseään muille.

Romaanissa Tom Rath kuvaa vaimolleen miten hän lukee sosiaalista tilannetta vuorovaikutuksessa esihenkilön kanssa:

”Matkitaan tavallaan kädestä ennustajaa. Esitetään iso joukko ristiriitaisia lausuntoja ja pidetään kaiken aikaa silmällä pomon kasvoja, jotta nähtäisiin, mikä niistä miellyttää häntä. Näin tunnustellaan tietä, ja oikein nokkela mies osaa loppujen lopuksi sanoa ne nimenomaiset sanat, jotka pomo haluaa häneltä kuulla.”

Romaani on häpeämättömän ihmisuskoinen samalla kun se kuvaa sodan ja rauhanajan absurdia yhteismitattomuutta. Wilson pudottelee traumaattisia sotamuistoja rauhanajan pehmeään maastoon pysäyttävällä tavalla. Harmaapukuinen mies rinnastuu Richard Yatesin Revolutionary Roadiin (1961; suom. Markku Päkkilä, 2008), mutta on kuitenkin lempeämpi ja hirtehisempi.

Kirjailija Jonathan Franzen on kirjoittanut esipuheen teoksen englanninkieliseen vuoden 2002 painokseen. Hän kirjoittaa, että jos ihminen uskoo rakkauteen, totuuteen ja oikeuteen, kirjan loppu nostaa väistämättä kyyneleet silmiin, kuten hänelle kävi. Franzen tuo esiin myös kirjan hauskuuden ja omintakeiset sivuhenkilöt. Hän sanoo, että kirjan lukeminen on miellyttävää kuin ajaisi vanhalla Oldsmobilella.

Harmaapukuisen miehen upeus on siinä, että se on yksinkertaisuudessaan puhutteleva. Eräs romaanin lukijoista oli kiittänyt Sloan Wilsonia, koska tämä oli lukijan mielestä osoittanut, että ”tälläkin vuosisadalla voi elää”. Viesti on tärkeä myös tällä vuosisadalla. Harmaapukuinen mies on unohdettu klassikko, jonka luen aina välillä uudelleen.

Jari Paavonheimo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua