Surullinen pianisti, Haudattu jättiläinen, Pitkän päivän ilta, Menneen maailman maalari, Yösoittoja, Me orvot, Silmissä siintävät vuoret. ”Satuin saumaan, jossa olin lukenut useamman huonon kirjan peräperää. Miksi lukea sontaa, onhan meillä on Ishiguro, ajattelin”, Petri Hänninen kirjoittaa.
Petri Hänninen
Oma Kazuo Ishiguro -harrastukseni alkoi, kun näin pätkän Pitkän päivä illasta televisiossa, ja totesin että onpa hyvä elokuva, pitääpä katsoa se joskus kokonaan. Pikainen vilkaisu Pitkän päivä ilta -romaaniin sai minut vakuuttumaan, että luen sen ennen elokuvan katsomista. Kummastelin kyllä miksi japanilainen on kirjoittanut romaanin englantilaisesta hovimestarista, kunnes selvisi, että Kazuo Ishiguro on asunut lapsesta saakka Englannissa.
Sitten meni aikaa, ja unohdin sekä elokuvan että kirjan. Kun lopulta luin teoksen, rakastin sitä. Se on todella tunteisiin vetoava. Elokuvan vaikutus on sama. Anthony Hopkinsin roolityö on vain niin vaikuttava. Sivuroolissa kikattelevaa palvelustyttöä esittää Lena Hedey, Game of Thronesin kuningatar Cersei.
Päätin lukea muitakin Ishiguron kirjoja, mutta jostain syystä taas meni vuosia. Sitten satuin saumaan, jossa olin lukenut useamman huonon kirjan peräperää. Miksi lukea sontaa, onhan meillä on Ishiguro, ajattelin – mutta juuri silloin hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja kaikkiin hänen kirjoihinsa paukahti kirjastossa pitkät varausjonot.
Nyt projekti on vihdoin kasassa, ja kaikki tähän mennessä suomennetut ishigurot on luettu.
Kazuo Ishiguro syntyi Nagasakissa vuonna 1954 ja on asunut 5-vuotiaasta asti Englannissa. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 2017. Kuva: Sara Danius / Wiki Commons
Silmissä siintävät vuoret
Tammi, 1983. Suom. Marjatta Kapari. Alkuteos A Pale View of Hills, 1982.
Silmissä siintävät vuoret on Ishiguron raskain ja epäishiguromaisin romaani. Tarinassa on oikeastaan vain keskustelevia naisia. Toinen on nuori ja kokematon, tuleva perheenäiti, toinen kevytkenkäinen, elämää nähnyt yksinhuoltaja. Kehystarinassa Englantiin muuttanut perheenäiti ruotii äiti-tytär-suhdettaan aikuisen tyttärensä kanssa.
Tarina sisältää pieniä viitteitä toisiin mahdollisiin tarinoihin, ikään kuin kertomuksen rinnalla kulkisi muitakin tarinoita, paljon pelottavampia ja vaarallisempia, mutta me näemme niistä vain pieniä murusia.
Teoksessa ei ole oikein mitään mistä saisi otteen. Teksti on kuin pitkäveteisyydestä kyhätty. Parasta siinä on nurkissa pyörivä appiukko, joka yrittää rakentaa yhteyttä kiireiseen, uranousua rakentavaan poikaansa. Teoksessa on useita viittauksia Ishiguron seuraavaan romaaniin, Menneen maailman maalariin.
Menneen maailman maalari
Tammi, 1988. Suom. Helene Bützow. Alkuteos An Artist of the Floating World, 1986.
Menneen maailman maalarissa muisti on tärkeä osa tarinaa, ja erityisesti se, miten me haluamme asiat muistaa. Muisti ja muistaminen, sekä väärin muistaminen, ovat keskeisiä teemoja kaikissa Ishiguron romaaneissa.
Menneen maailman maalarissa Ishiguro tuntuu löytäneen oman tyylinsä kirjoittaa ja kertoa. Teksti on hyvin sujuvaa, eikä teoksessa ole yhtään pitkäveteistä kohtaa. Tässä teoksessa päähenkilö alkaa myös puhutella lukijaa, mikä tulee tutuksi useissa Ishiguron romaaneissa. Toinen Ishigurolle tyypillinen tyylikeino on menneessä aikamuodossa kertominen. Tarina hyppää aina jonkin verran eteenpäin, jonka jälkeen kerrotaan mitä välissä tapahtui.
Romaani on kuvaus iäkkäästä taidemaalarista Masuji Onosta ja hänen kahdesta tyttärestään. Taiteilija kuljeskelee raunioituneen kaupungin keskellä ja muistelee menestyksen ja kunnian täytteistä elämäänsä ennen sotaa, mutta hän on epäluotettava kertoja. Melkein Ishiguron kaikissa romaaneissa on epäluotettavia kertojia.
Teoksen hienoimpia kohtauksia on, kun Onon sensei on kutsunut hänet illalla tapaamiseen ja penää Onon maalauksia itselleen nähtäväksi, samalla kun Ono sytyttelee lyhtyjä. Kohtauksesta syntyy suora muistuma Onon nuoruuteen, jolloin hänen isänsä poltti kaikki hänen varhaiset työnsä.
Kaikki alusta asti tekstiin ripotellut vinkit asettuvat lopussa kohdalleen kuin palapelin palaset, ja tavasta jolla se on tehty, tulee mieleen Patrick Modianon parhaat romaanit.
Pitkän päivän ilta
Tammi, 1990. Suom. Helene Bützow. Alkuteos The Remains of the Day, 1989.
Pitkän päivän ilta kertoo lordi Darlingtonin hovimestarista, Stevensistä, joka on kuin pullossa kasvanut lapsi. Hän on lukenut ympäröivästä maailmasta, mutta ei ole koskaan vieraillut siellä, ei ennen kuin nyt, kun hän lähtee viikon mittaiselle automatkalle.
Tavoitellessaan täydellistä arvokkuutta Stevens kätkeytyy teeskennellyn arvokkuuden taakse. Hänen työnantajansa lordi Darlington on naiivi ja manipuloitavissa, ja niin on Stevenskin tukahduttaessaan aidot tunteensa ja palvellessaan lordia sokeasti ja kyseenalaistamatta. Taloudenhoitaja neiti Kenton on Stevensin järjen ääni, jota hän ei kuitenkaan kuuntele eikä ymmärrä.
Stevens on elänyt koko elämänsä lordi Darlingtonin kautta, ja siirtänyt omat tarpeensa syrjään. Hänellä ei ole muunlaisia toiveita, tavoitteita tai mielipiteitä kuin sellaisia, jotka liittyvät hänen ammatilliseen kehitykseensä. Stevens verhoaa kaikki tekonsa ja tunteensa ammatilliseen järkeilyyn, ja yrittää kätkeä todelliset vaikuttimensa lukijalta. Stevensin tarina ei ole ainoastaan surullinen, se on traaginen, ja siksi teos onkin niin koskettava.
Ishigurolla on ihailtava taito ohittaa yksityiskohtia ilman että lukijalle jää olo, että tarinassa on aukko, jota kirjailija ei osaa täyttää. Esimerkiksi Pitkän päivän illassa ohitetaan kokonaan taloudenhoidon ongelmat, joista Stevens on niin huolissaan. Ongelmista puhutaan niitä erittelemättä. Huonompi kirjailija lankeaisi helposti selittelemään, ja tekisi näin asiasta epäuskottavan.
Traileri James Ivoryn ohjaamasta elokuvasta Pitkän päivän ilta (The Remains of a Day, 1993).
Surullinen pianisti
Tammi, 2019. Suom. Helene Bützow. Alkuteos The Unconsoled, 1995.
Surullinen pianisti on 650-sivuinen uniromaani. Teos on absurdi ja pöljä, välistä taas painajaismainen ja karmiva. Unenomainen tarina poukkoilee paikasta toiseen, ja päähenkilö saa tietää asioita, joita hän ei millään voisi nähdä ja tietää, ellei olisi unessa. Ensimmäisten 50 sivun jälkeen olin varma, että päähenkilöllä on vakava muistisairaus, mutta ajatus karisi nopeasti. Petyin, kun tarinan lopussa ei ollut mitään mullistavaa käännettä, jossa tarina olisi saanut loogisen päätöksen.
Heti kaupunkiin saavuttuaan herra Ryder tapaa iäkkään, ammatistaan ylpeän laukunkantajan, joka tuo mieleen Pitkän päivän illan hovimestarit viimeisen päälle hiottuine ammattietiketteineen. Kaikilla kaupunkilaisilla on herra Ryderille jokin pieni pyyntö, jotka herra Ryder yrittää parhaansa mukaan täyttää, mutta aika loppuu väistämättä kesken.
Teoksen ideana on, että siinä esiintyvät henkilöt ovat itse asiassa herra Ryderin ilmentymiä eri ikäisenä. Muissakin Ishiguron romaaneissa on viitteitä samankaltaiseen kerrontaan, mutta Surullisessa pianistissa se näkyy selvimmin.
Useimmat teoksessa mainitut säveltäjät ja sävelteokset ovat täysin keksittyjä, mikä on sääli, sillä olisi hienoa, jos joku olisi oikeasti säveltänyt kappaleen nimeltä Asbestos and Fibre.
Me orvot
Tammi, 2002. Suom. Helene Bützow. Alkuteos When We Were Orphans, 2000.
Me orvot on kertomus siirtomaa-ajan Kiinasta. Romaani on sekoitus vanhan ajan romanssia, lapsuusmuistoja, ja traagisia käänteitä ja petoksia. Teos täyttää liki kaikki harlekiinin tunnusmerkit, ja kepeyttä lisää se, että päähenkilö Christopher Banks on ammatiltaan yksityisetsivä. Dekkarin tointa tosin harjoitetaan vain nimellisesti, ammatti kertoo enemmän päähenkilön luonteesta ja päämäärästä, kuin että se luokittelisi teoksen johonkin genreen.
Christopherin vanhemmat katoavat ja hänet lähetetään Englantiin tätinsä kasvatettavaksi. Christopher palaa aikuisena Kiinaan selvittämään vanhempiensa kohtaloa, ja joutuu keskelle Kiinan ja Japanin välistä sotaa.
Mitä pitemmälle teos etenee, sitä unenomaisemmaksi tarina käy, ja on vaikea sanoa ovatko kaikki päähenkilön kokemukset enää totta. Kertomukseen tulee pehmeyttä, jossa kaikki on mahdollista, vähän samaan tapaan kuin Surullisessa pianistissa, mutta ei yhtä voimakkaana.
Ole luonani aina
Tammi, 2005. Suom. Helene Bützow. Alkuteos Never Let Me Go, 2005.
Teoksessa Ole luonani aina Ishiguro on hienosti kutonut omat nuoruuskokemuksensa uskottavaksi dystopiadraamaksi. Scifi on tarinassa keskeinen elementti, mutta se tarjoillaan lukijalle vain pieninä palasina. Teoksen maailma muistuttaa pienintä yksityiskohtaa myöten 1990-luvun Englantia, mutta ei kuitenkaan ole sitä.
Teoksen scifi näkyy lasten ja aikuisten kohtaamisissa ja yleisessä moraalissa. Juonesta ei valitettavasti voi paljastaa juuri mitään ilman että sanoisi liikaa.
Joskus tarina eksyy harhapoluille vähän liiankin pitkäksi aikaa, ja teoksesta katoaa suunta, mikä onkin sen ainoa miinuspuoli. Kun kaikki näkökulmat tuodaan esiin tarinan lopussa, sen lukuisat mysteerit saavat vastauksen ilmiselvästi ja loogisesti. Taas olisi huonompi kirjailija sortunut paisuttelemaan ja vatvomaan asiaa, mutta Ishiguro saa tilanteesta vaikuttavan yhdellä ainoalla sanalla.
Mark Romanek ohjasi romaanista samannimisen elokuvan vuonna 2010, ja sitä tähdittivät Keira Knightley, Carey Mulligan ja Andrew Garfield. Valitettavasti elokuva osoittautui kaupalliseksi pettymykseksi.
Yösoittoja
Tammi, 2011. Suom. Helene Bützow. Alkuteos Nocturnes, 2009.
Ishiguron teoksissa liipataan usein musiikkimaailmaa. Pienen yösoiton novellit käsittelevät muusikoita ja musiikkia, mutta myös monissa muissa hänen teoksissaan liikutaan enemmän tai vähemmän musiikin maailmassa. Heti aloitusnovellissa Iskelmähurmuri tulee selväksi, että viihdemaailman lait eivät anna armoa.
Yösoittoja on Ishiguron kepein teos. Surullisessa pianistissa esitelty absurdi huumori nousee Yösoitoissa kokonaan uudelle tasolle. Se ei saa ainoastaan suupieliä kohoamaan, vaan Come Rain or Come Shine -novellia lukiessani nauroin vedet silmissä.
Nobelistit – ehkä Beckettiä lukuun ottamatta – ovat kautta aikojen olleet melko kuivakoita kirjoittajia. Siksi onkin mukava löytää Ishigurosta ilotteleva puoli. On myös hienoa, ettei sen ole annettu olla palkitsemisen esteenä.
Haudattu jättiläinen
Tammi, 2016. Suom. Helene Bützow. Alkuteos The Buried Giant, 2015.
Haudattu jättiläinen on fantasiaromaani, joka sijoittuu aikaan joitain vuosia kuningas Arthurin kuoleman jälkeen. Iäkäs kelttipariskunta lähtee matkalle tapaamaan poikaansa, vaikka he eivät enää muistakaan tämän nimeä, tai edes missä tämä tarkkaan ottaen asuu. Jälleen muisti-teema toistuu, ja muistamisen pahin vihollinen on tietysti unohtaminen.
Matkallaan pariskunta tapaa miekkamiehiä, hirviöitä ja erilaisia henkiä, ja kaikenkattavan, muistot pyyhkivän sumun hieman väistyessä he alkavat muistaa. Yhtäkkiä kaikki ei olekaan yhtä yksinkertaista kuin tarinan alussa. Päällepäin tarina näyttää kevyeltä, mutta taustatyötä on varmasti tehty. Teoksessa on aineksia niin J.R.R. Tolkienin Hobitista kuin Pyöreän pöydän ritareistakin.
Tarina on niin uskottavasti kerrottu, ettei se lainkaan tunnu fantasiaromaanilta. Ishiguro leikittelee asioiden väärin näkemisellä ja väärin tulkitsemisella jopa ärsyttävyyteen asti. Teoksen loppu on koskettava, suorastaan kylmäävä. Sen Ishiguro osaa.
