1

Poliittista elämää kuvaavia, hyviä tv-sarjoja ei ole liiaksi. Takavuosien Vallan linnakkeen (Borgen) katsomisesta oli jo tovi, joten olin iloinen, kun tänä vuonna löysin HBO Nordicilta Italian 1990-luvun alun poliittisia mullistuksia kuvaavat sarjat 1992, 1993 ja 1994. Oikeastaan kyseessä on saman sarjan kolme eri kautta, jotka kuvaavat nimensä mukaisia vuosia.

Mitä mielenkiintoista noissa vuosissa sitten on? Ainakin Italian poliittista järjestelmää ravisteltiin 1990-luvun alussa oikein toden teolla. Mukaan mahtuivat muun muassa mafian toteuttamat syyttäjämurhat (Falcone ja Borsellini), Milanon syyttäjänviraston käynnistämät Mani pulite -tutkimukset (puhtaat kädet), jotka osoittivat korruption olevan normikäytäntö maan politiikassa ja osaltaan johtivat vanhojen valtapuolueiden kuten kristillisdemokraattien ja Italian sosialistisen puolueen (PSI) tuhoon, populistipuolue Lega Nordin nousu ja lopulta Silvio Berlusconin nousu maan johtoon uuden Forza Italia -puolueensa kanssa.

Sarjassa käsitellään näitä poliittisia tapahtumia yksittäisten henkilöhahmojen kautta, ja vaikka välillä meno on melko saippuaista, niin kokonaisuus kiehtoo. Itselleni jäi myös pitkäksi aikaa päähän soimaan Paolo Pierobonin näyttelemän Berlusconin makea ja mielistelevä tapa puhua. Lue tässä nyt sitten italiaksi mitään, kun kaikki kuulostaa aivoissa Silviolta.

Sarjaa katsoessa tulee miettineeksi, kuinka vaikea syvään juurtunutta poliittista systeemiä on muuttaa, vaikka tahtotila olisi kova. Lopulta imperiumi iskee takaisin ja vanhat tahot nousevat aina vain uudelleen, feeniks-linnun ja Paavo Väyrysen tavoin.

2

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen suomalaisista fasisteista kirjoittama tietokirja oli sen verran kovaa kamaa, että mielenkiinnolla tartuin tänä vuonna Tieto-Finlandia-ehdokkaanakin olleeseen Silvennoisen ja Roseliuksen Villi itä -kirjaan. Tällä kertaa aiheena ovat ”heimosodat” ja erilaiset vapaajoukkoretket, joita käytiin ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa laajalla alueella, Vienan Karjalasta Baltiaan.

Kirja on aiheensa puolesta varsin luontevaa jatkoa – tai oikeastaan etkoa – miesten aiemmalle Suomalaiset fasistit -teokselle: vapaajoukoissa taistelleiden miesten keskuudesta kypsyi ainesta oikean laidan ääriliikkeisiin niin Suomessa kuin Saksassakin.

Mitä aiemmin mainittuihin heimosotiin tulee, niin tämän käsitteen tutkijat lyttäävät heti alkuun:

”’Heimosodista’ puhuminen on johtanut myös siihen, että näiden konfliktien kiinteä yhteys Venäjän sisällissotaan ja eurooppalaiseen vapaajoukkoliikehdintään on hämärtynyt useammalta sukupolvelta suomalaisia. Ihannoiva ja sievistelevä heimosotakirjallisuus on tieten tahtoen kätkenyt näkyvistä ’heimosotien’ draaman ja tragiikan.”

Draamaa ja tragiikkaa – myös absurdia tragikomiikkaa – teoksessa joka tapauksessa piisaa. Puolivirallisten joukkioiden sotaretket olivat julmia – kuten sisällissodat yleisestikin – ja monesti myös erittäin sekavia tapahtumia: juopottelu ja ryöstely kuuluivat toiminnan olemukseen.

Parhaana esimerkkinä tästä kirjoittajat nostavat esiin Viron itsenäisyyssodassa toimineiden vapaajoukkojen, erityisesti Hans Kalmin johtamien Pohjan Poikien hyökkäysretken Latvian Marienburgiin. Suomalaisten ylipäällikkö Wetzer oli nimenomaisesti kieltänyt hyökkäyksen eikä vapaaehtoisjoukkoja olisi saanut miehistön sopimuksenkaan mukaan käyttää Viron ulkopuolella, mutta Kalm antoi näille piutpaut, päätti toimia ominpäin ja valtasi joukkoineen kaupungin. Seurauksina olivat muun muassa kovat tappiot omalle joukko-osastolle, yleistä ryöstelyä, tappeluita, siviilien teloituksia – lopulta myös koko joukkion kurin romahtaminen. Ja kaupungin valtauksesta ei lopulta ollut kenellekään mitään hyötyä. Vastaavanlaisia esimerkkejä on kirja täynnä.

Kirja on hyvin, jopa viihdyttävästi kirjoitettu ja luettavuus on kohdallaan: tapahtumia kuvataan tarpeeksi esimerkkien ja yksittäisten henkilöiden kautta, mutta kuitenkin niin, että kokonaiskuva tulee selväksi. Samalla Suomen historia liitetään kiinteämmin osaksi yleiseurooppalaista kehitystä eikä tarkastella asiaa vain omasta näkökulmasta.

Ainoa, mitä olisin e-kirjaversioon kaivannut, on kunnon kartta. Villi itä antaa kuitenkin mielenkiintoisen kuvan ajasta, jolloin vapaajoukot tarjosivat mahdollisuuden niin seikkailijoille kuin onnenonkijoille sekä Suomen sisällissodan ja ensimmäisen maailmansodan karaisemille hahmoille, jotka eivät enää oikein osanneet päästää sodasta irti. Ja usealle sota koituikin lopulliseksi kohtaloksi.

3

Loppusyksyn ja lumettoman alkutalven synkkyyteen tarvitaan jotain piristävää. Yksi mainio tapa on viettää jonkinlaisia juhlia tai ylipäätään kokoontua muiden ihmisten kanssa yhteen ihan naamatusten – aiheitahan löytyy aina. Kokoonnuimme viikko sitten vanhojen futis- ja opiskelukavereiden kanssa 15. kertaa marraskuisen saunaillan merkeissä ja tänään on puolestaan vuorossa erään ystäväni syntymäpäiväjuhlat. Ihmisten tapaaminen livenä antaa voimaa, etenkin kun välillä marraskuinen pimeys tuntuu niin sakealta, ettei saa edes kättä nyrkkiin.

4

Museokeskus Vapriikissa marraskuun alussa auennut Ostia, portti Roomaan -näyttely on mielenkiintoinen ja taidokkaasti tehty projekti. Eikä kyllä ihme, koska näyttelyn taustalla on kansainvälisen akateemisen tutkimusryhmän useamman vuoden työn tuloksia ja rajat ylittävää museoyhteistyötä. Myös Tampereen yliopiston antiikin tutkijoilla on ollut merkittävä rooli.

Vapriikkiin onkin saatu rakennettua esineistöltään laaja ja tavallista kaupunkielämää esittelevä näyttely, joka ei kalpene kansainvälisesti, mistä Kari Pitkänenkin kirjoitti Kulttuuritoimituksen näyttelyarviossaan. Pienenä yksityiskohtana näyttelyssä huvitti opastustaulu, jossa kerrottiin Ostian baareista:

”Baarien ja niiden asiakkaiden maine oli usein epämääräinen, ja asiakaskunta koostui pääasiassa vapautetuista ja orjista. Valtaapitävät pelkäsivät, että baareista tulisi salaliittojen ja joukkoliikkeiden pesäpaikkoja, ja siksi niiden tarjoilua rajoitettiin toistuvasti keisarillisilla määräyksillä. Keisari Claudiuksen aikana (41–54 jaa.) liharuokien ja leivän tarjoilu sekä kuuman veden myynti kiellettiin, ja lopulta keisari Nero (54–68 jaa.) rajasi tuotteet vain papumuhennokseen ja vihanneksiin.”

Claudius ja Nero – nuo ”kasvismafian” sanansaattajat.

Jotenkin näissä kauan sitten kukoistaneiden ja sittemmin hiipuneiden sivilisaatioiden aarteita esittelevissä näyttelyissä itselle tulee pieni olo: yksittäisen ihmisen elinaika on kaiken keskellä lyhyt. Tai sitten koko tämäkin ajatusrakennelma johtuu vain marraskuusta.

5

Ilmestyskirja. Nyt -elokuvan ensi-illasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Sen kunniaksi – ja teattereiden täyttämiseksi – on elokuvasta restauroitu jälleen uusi versio, joka kulkee nimellä ”Final Cut”, ja se esitetään kaikilla Finnkinon paikkakunnilla keskiviikkona 11.12.2019 – Tampereella leffan voi katsella myös Arthouse Cinema Niagarassa. Löyhästi Joseph Conradin Pimeyden sydämeen pohjautuva elokuva on aina ollut yksi lempileffojani monitasoisuutensa, lievän sekavuutensa ja juuri tuon kirjallisen kytköksen vuoksi.

Leffan tekemiseen liittyneet erikoisuudet, kuten Martin Sheenin sydänkohtaus ja filmausryhmän juhlinta ja riidat loivat koko kuvausprojektiin mystiikkaa. Filmiin liittyy myös henkilökohtainen muisto: katsoimme leffan kaverini kanssa joidenkin opiskelijabileiden jäljiltä, jolloin oma pelokas olotila auttoi saavuttamaan elokuvasta huokuvia tasoja ja Marlon Brandon esittämän Kurtzin ”the horror, the horror” -huokailut loivat ahdistusta koko rahalla. Niinpä, jos vain mahdollista, on tuo uusikin versio taas nähtävä.

Mikko Manka