Deep Purple laukkaa edelleen pirteästi – arviossa uutuusalbumi =1

Kuvat: Jim Rakete / earMUSIC

Vuonna 1968 perustettu englantilainen Deep Purple tunnetaan heavy metalin ja hard rockin pioneerina. Sen progressiivisesti juokseva, kitaralaukalla ja koskettimilla ujeltava ominaissoundi on tiivistynyt sellaisissa hiteissä kuin Smoke On The Water, Highway Star ja Perfect Strangers. Monia miehistövaihdoksia kokenut ja välillä kahdeksankin vuotta telakalla ollut yhtye on onnistunut 2000-luvulla nousemaan listojen kärkeen myös uusilla albumeillaan. =1 (EARMusic, 2024) on yhtyeen 23. levy, ensimmäinen, jossa soittaa kitaristi Steve Morsen vuonna 2022 korvannut Simon McBride.

Rumpali Ian Paicen ja basisti Roger Gloverin rytmipohja pitää yhä ja edelleen Purplen temmot kipakassa pintahiessä ja polveilevat polut kantavalla pohjalla. Ian Gillanin laulu on luonnollisesti tavaramerkkisoundin johtotähti, mutta palikkansa hoitavat hyvin myös McBriden riffit ja kitarapolveilut sekä alun perin Jon Lordin kokonaisuuteen luomat ujeltavat koskettimet, joita on soittanut vuodesta 2002 alkaen Don Airey.

Tuottajalegenda Bob Ezrinin johdolla rakennettu =1 käynnistyy komeasti huohottavaa hölkkää, kitarariffin ja kosketinmaton maalaamaa polveilevaa tornia sekä Gillanin töksäyttelevää tarinointia yhdistelevällä Show Me -raidalla. Vaikka kappaleen pyörteilevät soolo-osuudet meinaavat karata näpertelyn puolelle, on neliminuuttisessa avauksessa kuitenkin hyvä energia ja tarttuva melodiajuoksutus. Toki brassailu myös kuuluu Purplen värikkäästi kaartelevaan pakettiin, mutta varsinkin levykuuntelussa kaipaan itse johdonmukaisuutta ja kappaleen palvelemista yksittäisten instrumenttien taidonnäytteiden sijaan.

A Bit On The Side pitää paremmin kiinni kipakasti paahtavasta ytimestään ja tuksuttaa menemään hyvin rasvatuilla pyörillä. Melodisesti kappale on perusralli, mutta soiton hengittävä tiiveys ja energia toimivat hyvin. Sharp Shooter ammentaa lauluun oikealla tavalla iskevää lantionpyörrettä, vaikka hiukan liikaa meinataan taas karata tiluttelun puolelle. ”A shot in the dark is like a walk in the park” on yllättävänkin vahvasti päähän soimaan jäävä laini.

Portable Door julkaistiin levyä ennakoivana sinkkuna eikä suotta, sen verran hyvin biisissä tiivistyy paahdon, melodian ja hengittävyyden kultainen kolmiyhteys. Soolotkin palvelevat matkaa eivätkä karkaa sivupolkujen hetteikköön. Rytmiryhmä pitää paketin hienosti kasassa.

Old Fangled Thing pohdiskelee askeleen tai kaksi enemmän, mutta syöksyy yhtä lailla hyvällä sykkeellä eteenpäin. Kaihoisa kaari toimii ja käänteissä on kivasti kiimaa. Loppukliimaksi on mainiosti rakennettu!

If I Were You pitää sisällään pari astetta liikaa baarituolille istahtavaa läpsyttelyä, vaikka välillä on ihan syytäkin hengähtää. Kertosäkeessä on toimiva koukku, siitä pisteitä. Loppuheruttelusta voisi leikata puolet pois. Pictures Of You tarjoiltiin myös alkumaistiaisena ja on jälleen ytimekkyyden puolesta levyn eturiviä. Hienosti raukealla aallolla leijuva kertosäemelodia toimii mainiosti koskettimien leveän soinnin ja soiton jykevyyden kanssa.

I’m Saying Nothin’ jumittaa hiukan yksiuraisesti kaikista mausteistaan huolimatta eikä malta hengittää. Koukku uupuu eikä enemmän ole aina paremmin.

Kolmas sinkku Lazy Sod nappaa heti niskan mukaansa ja yhdistää vetävän kompin ytimessä pysyttelevään maalailuun ja koskettimien kimalteeseen tyylillä, jonka Deep Purple hallitsee. Soolotkin tukevat matkaa eivätkä tiluttele vain tilutuksen vuoksi. Kiemurtelevasti laukkaava ja ärhäkkään kimalteleva Deep Purple -soundi on parhaimmillaan omanlaisensa kansallisaarre.

Now You’re Talkin’ keskittyy paahtoon ja maalailuun, mikä sopii oikein hyvin edellisen hitin perään ja vaikkapa keikan päätökseksi energiallaan ja yhtä hiiltä puhaltavalla tiluttelullaan. No Money to Burnin kosketinsoolon venyttäminen vireen ulkorajoille asti on hieman piinaavaa. I’ll Catch Youn slovaritunnelmoinnin kanssa oma keskittyminen meinaa karata.

Liki kuuteen minuuttiin venytetty päätösraita Bleeding Obvious maalaa jälleen isolla ja jykevällä pensselillä, mutta malttaa myös hengähtää. Moni lyhyempi raita perustelee huonommin käänteitään kuin =1-levyn päättävä monisyinen rockooppera. Muutaman puolivillaisemman raidan pois tiputtamalla albumin loppuarvosana nousisi heti.

Jos ei vaadi uusia smokeonthewatereita, onnistuu Purple edelleen sekä pitämään kiinni ominaispiirteistään että vetämään pakastaan vereviä kappaleita puolen vuosisadan kokemuksella. Siihen ei moni konkari pysty.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua