Nimby on kyyninen ja fatalistinen kuvaus ihmisluonnon toivottomuudesta

Kuva: Tomi Palsa

Teemu Nikki on tehnyt elokuvan tolkun ihmisille, jotka ovat huolissaan kahdesta ääripäästä. Nimbyn perustavoitteena näyttää olevan muistuttaa, että natsitkin ovat itse asiassa ihan kivoja tyyppejä ja että ovat ne maahanmuuttajatkin hei rasisteja! Lopulta runollinen oikeus iskee ja Hitler pettää palvojansa eikä natsismi kannata. Rauhanaatekin on pelkkiä korulauseita ja pilvenpolttelua. Ei siis tarvitse huolehtia siitä, jos pojat ovat vähän poikia ja viskovat polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Kyllä se ohi menee.

Lisäkaneetiksi katsojille tarjoillaan myös lohdullinen viesti siitä, että vaikka homot ja lesbot on pitänyt hyväksyä, voi sentään polyamorisissa suhteissa eläviä vielä pitää epänormaaleina ja perversseinä. Oikeasti nekin tahtoisivat elää monogamisessa parisuhteessa, mutta kun eivät ihmisparat vain ole osanneet tai uskaltaneet tehdä tarpeeksi sen eteen.

Nimi Nimby viittaa Not in my backyard -ilmiöön, jossa ihmiset haluavat parantaa maailmaa, kunnes se vaatii henkilökohtaista uhrausta ja into loppuu siihen. Leffan ihmiskuva on tätä ajatusta noudatellen kyyninen ja fatalistinen.

Ennakkotiedoissa kerrotaan kuinka elokuvassa ”kaupunkilaistunut Mervi (Susanna Pukkila) vie ensimmäisen kerran tyttöystävänsä Katan (Almila Bagriacik) maaseudulle vanhempiensa luo. Mervi pelkää, että vanhempien on vaikea suvaita tyttöparia – varsinkin kun Katan äiti on iranilainen ja isä saksalainen – mutta käy ilmi, että perillä Mervillä on itsellään paljon enemmän sulateltavaa. Vanhempien omalaatuinen, avoin rakkausjärjestely, uusnatseihin liittynyt ex-poikaystävä, periuskonnolliset kummivanhemmat ja paikkakunnalle muuttaneiden pakolaisten synnyttämät ristiriidat eivät varsinaisesti helpota vierailua”.

Paljon näennäisesti yhteensopimattomia ihmisiä heitetään samaan taloon ja seuraa monenmoista jännitettä ja konfliktia. Ihmisten epävarmuudet, heikkoudet ja katkeruudet putkahtelevat esiin tukalassa tilanteessa. Etenkin laitaoikeistossa on yleinen ajatus, että suvaitsevaiset ihmiset ovat suvaitsemattomia, koska eivät suvaitse rasisteja ja natseja. Tätä väännetään huolella rautalangasta koko leffan ajan täysin kritiikittömästi. Loppu inspiroivine puheineen on aivan hämmästyttävän korni.

Susanna Pukkila (Mervi) ja Almila Bagriacik (Kata) elokuvassa NIMBY. Kuva: Jari Salo

Nimby on leffa, jota katsoessa kerta toisensa jälkeen vähän äimistyy, että tekevätkö ne tosiaan tuonkin ja kyllä ne joka kerta tekevät. Monikielinen näyttelijäntyö on jouhevaa ja leffa kulkee kaikessa absurdiudessaan kohtalaisen hyvin eteenpäin. Mutta se vääntää rautalangasta, alleviivaa ja julistaa vaivaannuttavuuteen saakka, eikä tarinaan ja henkilöhahmoihin saada sitä syvyyttä, joka tekisi katsomiskokemuksesta arvokkaan.

Sen sanotaan olevan musta komedia, mutta ei se oikeastaan ole. Enemmänkin hiukan tummempaan vivahtava harmaa, koska liian raju ei kannata olla. Verta ja väkivaltaa sirotellaan mukaan runollisen oikeuden sääntöjen mukaan, jotta se ei tuntuisi pahalta. Asiat ratkeavat lopulta kansallisromanttisesti haulikon avulla.

Kirjassaan Soldiers of Odin & vieras (Sammakko 2018) valokuvataiteilija Silla Simone tarkastelee Soldiers of Odinin toimintaa Kemissä ja Joensuussa. Ote on dokumentaarinen, ymmärrystä lisäävä ja hyvin vaikuttava. Nimby on sen nyrjähtänyt elokuvaversio helvetistä. Siinä on analysoitu kohderyhmä ja laskettu, että kannattaa tehdä kansanosalle, joka on sekä melko konservatiivista että aika peloissaan nykymaailmassa, mutta ei halua ajatella itsestään niin. Nimby laskee sen varaan, että iso osa suomalaisista on tällaisia.

Elokuva hellii unelmaa, että kyllä se tästä kunhan nyt vain käyttäydytään kiltisti. Kaikkihan me ollaan vähän rasisteja ja nurkkapatrioottisia ja se on ihan ookoo, elokuva lohduttaa.

Elokuva menee siitä, mistä rima on matala ja kannustaa katsojaakin tekemään niin. Jos tämä elokuva olisi ehdokas vaaleissa, se menisi läpi heittämällä ja valtavan kansansuosion saattelemana.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua