Elokuva-arvostelu: Belgialainen Chantal Akerman oli Suomessa tuntematon mestariohjaaja. Hänen avainelokuvansa Jeanne Dielman kertoo porvarisnaisen kapeasta roolista 1970-luvun Brysselissä ja ontosta elämästä, joka johtaa tragediaan.
Nainen herää, peseytyy ja tekee aamiaisen itselleen ja pojalleen. Poika lähtee kouluun. Nainen pukeutuu, käy kaupassa ostamassa leipää, palaa kotiin, syö lounaan, vahtii naapurinsa vauvaa, valmistelee illallisen, syö poikansa kanssa ja käy nukkumaan.
Tapahtumat toistuvat lähes identtisinä päivästä toiseen. Henkilöitä ja dialogia on vähän, taustalla ei soi dramaattinen musiikki, kohtaukset ovat pitkiä ja verkkaisia, leikkaus säästeliästä. Tunnin jälkeen tajuan, että edessä on vielä kaksi ja puoli tuntia korkokenkien kopinaa ja perunoiden kuorimista.
Haluan silti katsella, sillä belgialaisen Chantal Akermanin elokuva Jeanne Dielman (1975) on maaginen elokuva. Akermanin ohjauksessa puuduttavuus muuttuu hypnoottiseksi ja lakonisuus merkitykselliseksi. Kolmen tunnin kulhojen siirtelyn jälkeen loppuratkaisu tuntuu erityisen sykähdyttävältä ja järkyttävältä, vaikka Akerman ei selittele mitään viimeisissäkään kuvissa.
Hän näyttää, ja sitä moni elokuvantekijä ei malta tehdä.
Suomessa tuntematon mestariohjaaja
Chantal Akerman oli belgianjuutalainen ohjaaja ja elokuvataiteen opettaja, joka asui 1970-luvulta lähtien Yhdysvalloissa. Suomessa Akermanin tuntee harva, eikä hänen itsemurhastaan juuri uutisoitu vuonna 2015.
Maailmalla Akerman oli arvostettu feministisen elokuvan uranuurtaja, mutta hän kärsi ajoittain maineestaan. Naiseus ja sukupuolen suhde yhteiskuntaan olivat Akermanin avainaiheita alusta asti, myöhemmin myös juutalaisuus. Hän olisi kuitenkin halunnut tulla tulkituksi ennen kaikkea taiteilijana, ilman jokaiseen teokseen automaattisesti yhdistettyä feministi-etuliitettä.
Jeanne Dielman on Akermanin tunnetuin elokuva, jonka tyyli on määritelty hyperrealistiseksi. Kyseessä on naisen tarina, mutta myös kuvaus henkisestä tyhjyydestä, eksistentiaalisesta kriisistä, valheista ja patoutuneista tunteista. Elokuva on samaan aikaan feministinen ja syvästi yleisinhimillinen.
Päähenkilö on keskiluokkainen nuorehko leski Jeanne (Delphine Seyrig), joka elää Brysselissä teinipoikansa (Jan Decorte) kanssa. Päivät toistuvat puuduttavan samanlaisina, eikä Jeannen elämässä ole juuri muita ihmisiä ja virikkeitä.
Eleetön kokki, äiti ja prostituoitu
Jeanne on kestänyt – tai ollut kestävinään – tilannettaan jo parikymmentä vuotta. Hän on mennyt naimisiin toisen maailmansodan jälkeen, luopunut työstään ja jäänyt kotirouvaksi. Jeanne on jäänyt leskeksi pian saatuaan poikansa, ja samoihin aikoihin hänelle läheinen sisko on muuttanut aviomiehensä kanssa Kanadaan.
Sitä, onko Jeannen elämä ollut joskus merkittävästi mielekkäämpää ja sosiaalisempaa, tarina ei kerro. Ei myöskään sitä, miten hänestä on tullut prostituoitu. Jeanne nimittäin hankkii tienestejä myymällä seksiä päivisin, kun hänen poikansa on koulussa.
Yhtä kohtausta lukuun ottamatta seksiä ei kuitenkaan näytetä. Asiakkaat ovat vaihtuvia, anonyymejä miehiä Jeannen asunnon ulko-ovella. Tapahtumiin viittaa vain pyyhe, jonka Jeanne levittää sängylle seksin ajaksi, ja vartalon jynssääminen kylpyammeessa asiakkaan lähdettyä.
Jeanne näyttää koko ajan tyyneltä ja hieman kyllästyneeltä, mutta askareisiinsa vakavasti suhtautuvalta, arvokkaaltakin. Jeannen ilme on sama, juttelee hän sitten pojalleen, asiakkailleen, naapurilleen tai nappikaupan myyjälle. Hän suutelee poikaansa tunnollisesti ja huolehtii tämän läksyistä, mutta kumpikaan ei näytä tunteitaan.
Poika ei kysele, millä rahalla he elävät, äidin leskeneläkkeellä vai jollain muulla? Kirjeitä kirjoitteleva sisko kertoo Kanadan lumisista talvista ja kyselee sivulauseissa, eikö Jeanne halua enää naimisiin, sillä hänhän on kaunis ja vasta nelikymppinen. Jeanne lukee siskonsa kirjeitä illallispöydässä pojalleen yhtä monotonisesti kuin luettelisi kauppalistaa.
Tukahtuneen ihmisen elämännälkä
Jeanne ei kuitenkaan vaikuta kylmältä, enemmänkin avuttomalta. Kun naapuri tuo vauvansa hoitoon, Jeanne hyväilee itkevää lasta hätääntyneesti. Itku ei lopu, ja Jeanne ratkaisee tilanteen laittamalla huutavan vauvan koppaansa ja menemällä toiseen huoneeseen. Kun lapsen äiti palaa ja tilittää ovella omista vaikeuksistaan, Jeanne nyökyttelee kohteliaasti osaamatta sanoa mitään lohdullista.
Jeanne etsii myös kiihkeästi oikeanlaisia nappeja takkiin, jonka hänen siskonsa on lähettänyt Jeannen pojalle. Nappikaupan myyjä saa kuulla yllättävän puheenryöpyn, kun Jeanne selittää takista, sen lähettäjästä ja siitä, miten tärkeää on saada juuri tietynlainen nappi irronneen tilalle. Sopivaa ei kuitenkaan löydy, vaikka Jeanne kiertää kangaskaupasta toiseen.
Jeannen ilmeettömän kuoren alla on tunteita ja haaveita, mutta hän ei tee mitään muuttaakseen tilannettaan, vaan leivittää pihvejä. Jeanne käyttää kotonakin korkokenkiä, ja herättyään hän pesee ensimmäiseksi kädet. Hän on kuin näyttelijä, jota katsovat vain kuvitellun tuomariston arvioivat silmät.
Jeannen asunnon olohuone on korea, mutta keittiö kolkko. Akerman oli ensimmäisestä elokuvastaan Saute ma villesta (1968) lähtien erityisen kiinnostunut keittiöstä, joka edusti hänelle naisen yksityisen persoonan ja perhe-elämän risteyskohtaa. Keittiö on Akermanin elokuvissa sekä naisten vankila että pakopaikka, mielen symboli ja draaman näyttämö.
Jeanne viihtyy keittiössään, kun hänellä on siellä konkreettista tekemistä. Kun hänen pitäisi istahtaa aloilleen ja syödä yksin aamiainen, hän muuttuu levottomaksi ja alkaa rampata ympäriinsä.
Rankka, mutta tarpeellinen elokuva eristysaikana
Yli kolmen tunnin perunoiden kuoriminen turruttaa katsojan transsiin. Kun olo on yhtä puutunut kuin Jeannella, elokuvan loppuratkaisu tuntuu siltä kuin joku heittäisi varoittamatta avantoon. Lakonisuus ja selittelemättömyys saavat viimeistään nyt perusteet.
Jotain samanlaista tapahtuu myös Jeannen sisällä. Viimeisessä kohtauksessa hän tuijottaa ulos ikkunasta. Kadulla välkkyy sama mainosvalo kuin aina, mutta Jeannen elämä on muuttunut peruuttamattomasti. Kasvot eivät ole enää ilmeettömät, vaan pohjattoman surulliset ja murtuneet.
Jeanne Dielmanin katsominen koronakriisin keskellä on erikoinen kokemus, sillä eristyksissä elämä voi olla yhtä virikkeetöntä kuin Jeannen, ja vaietut ongelmat nousevat pintaan. Elokuva voi tuntua epämiellyttävältä, eikä se ole todellakaan viihdyttävää todellisuuspakoa.
Jos pää kestää verkkaisuutta ja kipeiden kysymysten pohdiskelua, Jeanne Dielman voi kuitenkin johdattaa tärkeiden kysymysten äärelle. Onko elämässäni liikaa suorittamista ja liian vähän sisältöä? Teenkö ja voinko tehdä mitään viedäkseni elämääni tyydyttävämpään suuntaan? Miten reagoin, kun mieleni kuormittuu äärimmilleen?
Voisiko minusta tulla Jeanne Dielman, ja miten voisin estää sen?
Janica Brander
Chantal Akermanin Jeanne Dielman (alkup. Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, 1975) Yle Areenassa 9.4.2020 asti.
