Muuan mies eksyy sanailuunsa ja söpöilyynsä. J Hus haluaa miellyttää kaikkia, Poppy ei välttämättä ketään. Antti Lähde kuunteli tuoreita levyjulkaisuja.

Muuan Mies: Onni
Destroyer: Have We Met
J Hus: Big Conspiracy
Poppy: I Disagree
Colin Stetson: Color Out of Space

Antti Lähde

Lässytysvaroitus!

Viime vuonna singlenä julkaistu Moottorisaha antoi odottaa, että pystyisin vihdoin rakastumaan Muuan mies -yhtyeeseen. Vaan ei. Kuten jyväskyläläisyhtyeen neljää aikaisempaakaan albumia, en pysty kuuntelemaan suurta osaa Onnesta (Helmi-levyt, 31.1.2020) nikottelematta.

Ismo Puhakan laulut ovat omanlaisiaan. Niissä kuplettiperinne, folk ja luomureggae kohtaavat 1970-luvun vasemmistolaisilta lastenlaululevyiltä tutun loruilun ja naivistinen surrealismi maanläheisen arkisuuden ja hyggen hippeilyn.

Puhakan taituruutta sanoittajana tai säveltäjänä ei voi kiistää, mutta jokaiseen makuun ei hänen reseptinsä sovi. Monia Onni-albumin kappaleista on vaikea kuvailla käyttämättä sellaisia termejä kuin lässytys tai lepertely – on kunkin oma asia, pitääkö termejä arvottavina vai ei. Itse en näihin kepeisiin söpöilyihin kutitteluineen ja vähän joka säkeessä vilahtelevine eläinhahmoineen oikein pysty.

Sovituksellisesti levy on täynnä hienoja yksityiskohtia Hokusain kimaltelevista pianotrilleistä Kuti kutin Ethio-jazz-tunnelmiin ja Pave Maijas -viitteisiin (Ai ai ai), mutta terveen kyynisen panssarini onnistuvat levyn kappaleista läpäisemään lopulta vain raukean romanttinen Pispala (Rakkautta ilmassa) ja rouheasti soiva Moottorisaha, jyräävällä väistämättömyydellä etenevä laulu ahneutta itkevälle ja kuolevaa maata vaikeroivalle metsäteollisuuden työvälineelle:

”Missä on lapsuuden linnut? Missä on valkea lumi? Miksi maailmaa johtavat hullut? Onko loppumme aika jo tullut?”

Narisevaa melankoliaa

Dan Bejar on julkaissut levyjä Destroyerina jo pian neljännesvuosisadan ajan. Suurimman kaupallisen sukseensa hän on kuitenkin saavuttanut kanadalaisessa The New Pornographers -yhtyeessä, jonka 2010-luvun alun levyistä kaksi nousi jopa Yhdysvaltain albumilistan top 20:een.

Destroyer on ”jäänyt” kriitikoiden ja popnörttien lempilapseksi, mikä on aivan oikein. On hyvin kuvaavaa, että yhtyeen tunnetuimman kappaleen, Kaputt-albumin (2011) nimibiisin kertosäkeessä haikaillaan utuisesti kadonneeseen nuoruuteen ja musiikkilehtien kulta-aikaan: ”Sounds, Smash Hits, Melody Maker, NME / all sound like a dream to me”.

Have We Met (Dead Oceans, 31.1.2020) on Destroyerin kahdestoista albumi ja helposti yksi parhaista. Sen tuhti ja kerroksellinen soundi vie ajatukset 1980-luvulle, Kate Bushin, Peter Gabrielin ja The Blue Nilen tuotannollisesti kunnianhimoisiin ison rahan taiderocklevyihin, joiden estetiikan tavoittaminen onnistuu nykypäivänä huomattavasti vaatimattomammin panostuksin.

Kymmenen biisin albumi on ihailtavan tasapainoinen sekoitus sofistikoitunutta syntikkapoppia (Crimson Tide, It Just Doesn’t Happen), vaikeasti selitettävällä tavalla koskettavia slovareita (Kinda Dark, University Hill) ja kokonaisuutta täydentäviä äänimaisemointeja (Have We Met).

Dan Bejar suoltaa melankolista tajunnanvirtaansa samalla huojuvalla nasaalinarinalla kuin aina ennenkin. Laulajasta ei voi ainakaan erehtyä, kohteliaasti sanottuna.

Mestarillista laimeutta

Kolmisenkymmentä vuotta sitten lontoolainen Soul II Soul paketoi angloamerikkalaisen klubi- ja rytmimusiikin ajankohtaisimmat trendit tyylikkääseen, helposti sulavaan pakettiin. Itsevarmasti nimetty Club Classics, Volume One (1989) on yksi laimean musiikin klassikoista – albumilla ei kuulla mitään erityisen rohkeaa tai uranuurtavaa, mutta se on täydellinen tiivistelmä siitä, mitä musiikissa juuri silloin tapahtui.

Brittiräppäri J Husin toinen albumi Big Conspiracy (Black Butter, 24.1.2020) tuo mieleen Soul II Soulin ensimmäisen – ja lupaavasta nimestään huolimatta ainoaksi jääneen – klassikkoalbumin. Lähes kaikki levyllä kuultavat ideat ovat tuttuja jostain muualta, lähes jokaisen idean on kuullut jossain hieman rohkeammin, rosoisemmin tai riehakkaammin toteutettuna.

24-vuotias J Hus (oikealta nimeltään Momodou Lamin Jallow) sai Big Conspiracystä uransa ensimmäisen listaykkösen. Siinä ei ole mitään yllättävää, niin vaivatonta, sulavaa ja helposti kuunneltavaa – ja striimattavaa – levy on. Hiphop, grime, r&b, dancehall ja länsiafrikkalainen pop on kesytetty sopivan homogeeniseksi, tummasävyiseksi soundiksi, jossa ei ole säröjä eikä yllätyksiä.

Räppärinä lempeä-ääninen J Hus ei ole ikimuistoisimpia, mikä tietysti vain sopii kuvaan. Kuulija herääkin miellyttävästä horroksestaan lähinnä vierailijoiden, kuten Jamaikan teini-ihmeen Koffeen (Repeat) tai nigerialaisen Burna Boyn (Play Play), avatessaan suunsa.

Räikeää mutta kurinalaista

Poppy eli 25-vuotias yhdysvaltalainen Moriah Pereira on, Wikipediaa lainatakseni, ”laulaja, lauluntekijä, näyttelijä, kirjailija, tubettaja, malli ja uskonnollinen johtaja”. Kukapa toisaalta ei olisi!

I Disagree (Sumerian, 10.1.2020) on Poppyn kolmas albumi ja viimeinen, jonka hän tekee tähänastisen tuottajapartnerinsa Titanic Sinclairin kanssa. (Joulukuun lopussa Poppy ilmoitti lopettavansa yhteistyön Sinclairin kanssa ja syytti tätä muun muassa manipulatiivisuudesta ja ”itsemurhan ihannoimisesta”. Kaikesta päätelleen aivan hyvä ratkaisu.)

I Disagree soi internet-ajan musiikkia. Sen musiikillinen cocktail tuntuu näin näyttöpäätteelle kirjoitettuna täysin järjettömältä. Levyllä kuullaan industrial-rynkytystä, hysteeristä videopelimusiikkia, goottiromanttisia balladeja, cheerleader-huudatusta, trancea, virtuoottisia kitarasooloja, sokerista elektropoppia, nu-metal-riffejä ja möyriviä dubstep-droppeja – usein saman kappaleen aikana.

Kaikessa yltäkylläisyydessään ja päällekäyvässä räikeydessään levy on varsin mielenkiintoinen. Kappaleiden ainesosat tuntuvat usein täysin yhteensovittamattomilta (ja joskus kamaliltakin), mutta lopulta I Disagree paljastuu esteettisesti hyvin yhtenäiseksi ja jopa kurinalaisesti kasatuksi albumiksi. Shokkiarvo on vain yksi osa kokonaisuutta.

Jos levyn kohdalla haluaa käyttää suosittua sillisalaatti-metaforaa (ja kriitikothan haluavat!), täytyy ensin ymmärtää, että myös rosolli on esteettisesti hyvin yhtenäinen ja jopa kurinalainen muona, vaikka sen ainesosat usein täysin yhteensovittamattomilta tuntuvatkin.

Lopuksi elokuvamusiikkia

Colin Stetson on yksi 2000-luvun suosikkiartisteistani. Kanadalaisen avantgardemuusikon pääasiallinen instrumentti on bassosaksofoni, josta hän on kiertohengitystekniikan avulla loihtinut niin sooloalbumeilleen kuin muun muassa Tom Waitsin, Bon Iverin ja Arcade Firen levyille epäinhimillisiä ääniä, joista olen joskus kirjoittanut näin: ”Rääkättyä ja törkyistä murinaa, jonka loputtomien arpeggioiden katveesta nousee aika ajoin esiin tukahdutettuja avunhuutoja, kuin kidutetun merinorsun törähdyksiä tai öljylammikkoon vajoavan albatrossin viimeisiä rääkäisyjä.”

Olkoon sitten niin!

Elokuvaohjaajia Stetsonin kyvyt ymmärrettävästi kiinnostavat. Niin myös kauan kateissa ollutta brittiohjaajaa Richard Stanleyä (ei se Hurriganes-tuottaja), joka palaa Suomenkin valkokankaille 14.2.2020 ensi-iltansa saavan H. P. Lovecraft -filmatisoinnin Color Out of Space myötä.

Color Out of Space (novellin on suomennettu nimell Väri avaruudesta) on Lovecraft-kauhua parhaimmillaan tai pahimmillaan: päähenkilö törmää johonkin sellaiseen, joka käy yli inhimillisen käsityskyvyn, ja sitten lähtee järki – the end!

Stetsonin toteuttamalla elokuvan soundtrackillä (Ace Pictures, 24.1.2020) on ilmeisiä yhtymäkohtia Lovecraftin kauhuproosan kanssa. Kun se saa otteen kuulijasta, se ei hellitä, vaan lisää vähä vähältä kierroksia – ja jatkaa ruuvin kiristämistä vielä kauan senkin jälkeen, kun sietokyvyn rajat ovat tulleet vastaan. Sopii masokisteille!

Elokuvan musiikki velloo näennäisen, mutta silloinkin mielen syövereihin vainoharhan siemeniä istuttavan tyyneyden ja kaiken yli hyökyvän, sanoinkuvaamattoman piinallisen hirvittävyyden välillä. Musiikki on juuri oikealla tavalla epäinhimillistä ja vääristynyttä. Vaikka syntetisaattorit ja puhaltimet ovatkin suuressa roolissa, kuulostaa siltä kuin suurin osa äänistä olisi peräisin piittaamattomana ammottavan avaruuden purppurapyörteistä.

On ollut nautinnollista kuunnella Stetsonin Color Out of Spaceen säveltämää musiikkia ennen itse filmin näkemistä. Olen nimittäin elokuvasta hyvin innoissani – tai olisin, ellei sen pääosassa olisi Nicolas Cage. Sekin tosin sopii masokisteille!