Levyarvio: Calexico ja Iron & Wine tekevät yhdessä ajatonta folkpoppia vieno hymy suupielessään mutta sukeltavat myös kohti musiikin haastavampia kulmia. Ilkka Valpasvuo kuunteli Years to Burn -albumin.
Se, että Iron & Wine tekee yhteislevyn Calexicon kanssa, ei ole mikään yllätys. Iron & Wine eli yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä Sam Beam teki yhteistyötä Arizonan Tucsonista kotoisin olevan Calexico-yhtyeen kanssa jo vuonna 2005. Tuolloin Calexico, joka yhdistelee indierockia meksikolaiseen tejano-musiikkiin ja mariachi-perinteeseen, marinoi omilla mausteillaan Iron & Winen In The Reins -EP:n, jonka kappaleet Beam oli tehnyt jo vuotta aiemmin.
Years to Burn on muusikoiden ensimmäinen varsinainen yhteistyöalbumi, jossa sekä Iron & Winen että Calexicon osaaminen tuodaan esille tasapuolisemmin.
Years to Burn äänitettiin Nashvillessä Matt Ross-Spangin huomassa neljän–viiden päivän aikana, enimmäkseen livenä soittamalla. Lopputuloksesta kuulee, että nyt ollaan samassa veneessä. Vaikka Beam edelleen on kirjoittanut valtaosan biiseistä, pääsevät Calexicon Joey Burns ja John Convertino myös luomaan, eivät vain somistamaan niitä.
Calexicon soundista eniten mausteita annostellaan torvista. Instrumentaatio on samaan aikaan runsasta mutta riisuttua – välineitä ja soittajia on paljon mutta niitä hyödynnetään harkiten. Livesoitosta huolimatta askeleet ovat pääasiassa hyvin tarkkaan mietittyjä.
* *
Albumilla on ”vain” kahdeksan kappaletta (mikä voi olla monelle albumille jo ihan riittävästi) mutta yli kahdeksanminuuttinen The Bitter Suite pitää sisällään käytännössä useamman biisin.
Albumin tähtihetki on raukean rullaava, komeasti stemmalaulettu Father Mountain. Sen kiireetön mutta mukaansatempaavan kaunis akustinen kaari on täyttä timanttia. Tavallaan täydellinen popkappale, vaikkei se sinällään genreensä mitään uutta luokaan.
Jos jostain syystä pitäisi miettiä, onko Years to Burn enemmän Iron & Winea vai Calexicoa, olisi vastaus Iron & Wine. Sam Beamin laulu on keskiössä varsinkin perinteisissä kantri- ja folkpop-kappaleissa, kuten heleässä avausraidassa What Heaven’s Left, jo mainitussa Father Mountainissa tai autereisesta lap steelistä isompaan vingutteluun kasvavassa Midnight Sunissa. Taustalla voisi olla soittamassa keitä tahansa soittajia, toki taitavia ja näkemyksellisiä sellaisia.
Vaikka kaihoisasti hymyilevän ja pienesti sipsuttelevan Follow the Waterin pop-harmonisuus on levyn eniten peukkuanostattavia asioita, olisin kaivannut ehkä vielä hiukan enemmän Calexicon meksikolaista puolta. Tai sitten yhtyeiden olisi pitänyt sukeltaa vielä rohkeammin kohti tuntematonta, mitä ne toki tekevät noisehtavassa, hiukan välisoittomaisessa Outside El Pasossa sekä The Bitter Suitessa, joka etenee espanjan kielellä lauletusta tummasta näppäilystä ristiriitaisten noise-elementtien kautta torvimaalailuun, tummasyisesti vaanivaan autiomaapsykedeliaan ja sieltä takaisin.
Folkimpaan ilmaisuun saadaan Meksiko-maustetta nimibiisillä Years to Burn, jonka hiukan laahaavaan askeleeseen kaukaiset torvet tuovat väriä. Päätösraita In Your Own Time hivelee stemmoillaan hiukan reippaammin ja tuo mukavaa pirteyttä moniulotteisen kokonaisuuden loppuun.
Vaikka Years to Burn -albumilla on erittäin harmonisia sävellyksiä, tuo psykedelian ja riitasointujen kanssa pelaaminen pakettiin useampia tulokulmia. Toisille popharmonia on se juttu, mutta toisille elämyksiä tarjoilee varmasti juuri levyn haastavampi materiaali.
Ilkka Valpasvuo
