Galleriakatsaus: Katri Kovasiiven koosteessa muun muassa Päivi Sirén Saskiassa, Katri Yli-Erkkilä Rongassa, Maija Vanhatapio Koppelossa sekä Milla Kuisma Rajatilassa.
Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat
Muutosvoimaa niin vähällä kuin mahdollista
Päivi Sirén synnyttää tiloja himmeillä viivastoilla ja ruudukoilla, jotka hän piirtää lyijykynällä paperille tai temperalla pohjamaalatulle kankaalle. Sirénin teosten maailmaan uppoutuessa ymmärtää, mitä minimalismi voi hienoimmillaan olla. Äärimmäisen niukaksi viritetyn, kurinalaisen ja järjestelmällisen ilmaisun keskittyneisyydessä viivojen ja ruudukoiden rytmivaihdokset tuottavat sisäistä dramatiikkaa. Hento keltainen tai punainen viiva lyijykynän jälkien harmaudessa muuttuu yllättävän voimalliseksi; se on kuin pitkän sadepäivän puhkaiseva hento auringonsäde, joka lupaa parempaa huomista.
Sirénin lyijykynäpiirrokset synnyttävät raidoituksia, ruudukoita, teospohjalle keskitettyjä tilallisia kokemuksia. Taiteilijan piinallisen ihailtavasta tarkkuudesta kertoo esimerkiksi piirrosviivojen päiden muuttuminen ikään kuin langanpäiksi, rihmakiehkuroiksi. Tuo piirrostekniikka saa hennon piirroksen kohoamaan kohti kolmiulotteisuutta: näyttää siltä, kuin valkoisen paperin päällä olisi harsomaista kangasta, vaikka siinä onkin ”vain” piirros. Hienovaraisen tarkka ja taitava toteutus luo mielikuvia tekstiilitaiteen vaikutuksesta Sirénin muotokieleen.
Tämä näyttely on upea keskittymistä syventävä kokemus. Se on myös loistavan tiheä esitys siitä, kuinka ilmaisukeinoja keventämällä pienikin ele muuttuu hyvin tehokkaaksi ja merkitseväksi. Lopulta kyse on myös tutkimusmatkasta valkoisen paperin tai yksivärisen, useimmiten harmaan maalauspohjan mahdollistamiin ulottuvuuksiin: kuinka paljon erilaisia tilallisia kokemuksia voi saada aikaan niin kevyillä työkaluilla kuin lyijykynä, pari puuvärikynää ja äärimmäisen rajattu temperaväripaletti.
”Hämärä on salliva tila, siinä on ajattomuus ja hiljaisuus”, todetaan näyttelyn esittelytekstissä ikään kuin lukuohjeena katsojalle.
Päivi Sirén: Maalauspiirustuksia ja piirustuksia. Galleria Saskia, Pirkankatu 6, 18.9. saakka, joka päivä 12–18.
Vieraantumisesta ja kommunikaation tarpeesta
Mustaan kankaaseen verhotut naishahmot jäävät kasvottomiksi, mutta ojentavat itsensä ja katsojan väliin jotain symbolista, kuten käden, jonka nimettömässä kiiltää paksu, kultainen sormus. Teosnimi #metoo on tässä yhteydessä voimakkaasti latautunut.
Katri Yli-Erkkilä toteuttaa valokuvataiteilijana tehokkaita lavastettuja asetelmia, joissa hän näyttää tutkivan erityisesti naisen asemaa. Näyttelytiedotteessa hän täsmentää tutkivansa vieraantumista sen eri muodoissa. Naiseus kuitenkin näyttäytyy keskeisenä vieraantumista aiheuttavana ja toiseuttavana elementtinä.
Yli-Erkkilä suosii kierrätysmateriaalien käyttöä, ja Rongan näyttelyssä nähdään myös kierrätettyjen turkisten kanssa tehtyihin lavastuksiin perustuvia valokuvateoksia. Ne kuuluvat Yli-Erkkilän teossarjaan Luonnosta vieraantuneet, joka tarkastelee ihmisen vieraantumista luonnosta ja itsestään. Teossarjassa on kiinnostavaa häpeämättömyyttä, kuten esimerkiksi suoria viittauksia vulvan muotoon ja kuukautisvereen teoksessa Narttu. Tällaisen suoraviivaisuuden vaarana on tosin muuttua pian kliseeksi.
Näyttelyn toisen teossarjan mustaan kankaaseen verhotut, kaukana katsojasta olevat naishahmot korostavat kulttuurisia pinttymiä ja valtarakenteita, jotka tekevät naiset ja naiseuteen liittyvät piirteet näkymättömiksi. Vaikka mustaan kankaaseen piilotettu nainen tuo helposti mieleen tiettyihin uskonnollisiin ryhmittymiin kuuluvat ihmiset, Yli-Erkkilä väistää tämän tulkintarajoitteen esimerkiksi pingottamalla kankaan vasten naismallin kasvoja niin, että kasvojen piirteet pääsevätkin kangasverhon alta esiin. Taiteilija antaa katsojalleen laajemminkin aihetta miettiä eri syistä ja eri tavoin hiljennettyjen tai hiljaisten ihmisten itsensä näkyviin ja kuuluviin tuomisen esteitä.
Hiljaisuudesta, mustasta taustastaan etualalle nousevat kädet kommunikoivat Yli-Erkkilän valokuvateoksissa viittomin. Viittomakieltä osaamaton katsoja ei tätä huomaisi ilman näyttelytiedotteen apua. ”Kuvien lähtökohtana toimineet viittomat ovat; kuolema, raja, suru, riisua, kruunu, peili ja nainen”, taiteilija kertoo.
Pienissä eleissä on siis painavia merkityskasaumia, jotka ovat suuressa vaarassa mennä ohi valtaosalta meistä katsojista.
Katri Yli-Erkkilä: Jotain välissämme. Galleria Ronga, Rongankatu 1 C 9, Tampere, 12.9. saakka ti–pe 12–18, la–su 12–16.
Juhlanäyttely vie syvälle talven viileään lumoon
Katja Härkin 50-vuotisjuhlanäyttely Tampere-talon puutarhassa on häikäisevän kiinteässä vuoropuhelussa miljöönsä kanssa. Tampere-talon kaakelipitoisen, sinivalkoisen, Kimmo Kaivannon kylmän sinisillä teoksilla ryyditetyn arkkitehtuurin kalseus saa Härkin maalauksista yllättävän sytykkeen. Tilan ja teosten välinen synkronia on äärimmäisen kaunis, valoisa ja hyvällä tavalla arvoituksellinen.
Härkki juhlii 50 vuottaan talviseen metsään ja maisemaan syventyen. Lumen paino oksilla, kuusenhavujen vankkumaton turva ja pakkasen lumo luovat näissä öljyllä ja akryylillä maalatuissa teoksissa kirkkaan ja seesteisen kokonaisuuden. Näiden maalausten äärellä lähestyvä talvikausi ei tunnukaan enää kauhistuttavalta – Härkki tavoittaa talven kauneuden parhaimmillaan ja vie katsojansa aivan lumisten puiden keskelle ja huurteiseen läheisyyteen.
Näyttelyripustuksen taustana ovat Sorsapuisto-näkymiin suuntaavat ikkunat. Se, ettei teosten taustalla olekaan seinää vaan pelkät ikkunat, luo kokonaisuuteen ihanaa valoisuutta ja avaruutta. Maalausten aiheissa toistuvat oksat, puut ja metsäiset maisemat, ikkunoiden viileyden takaa niitä lämmittää syksyisen puiston tumma vihreys. Jälleen tila ja taide kertovat tarinoitaan yhdessä.
Härkin maalauksissa on nyt entistä rohkeampi, itsevarmana ja voimakkaana virtaava kädenjälki. Paksu, reliefimäiseksi kohoava, muhkea maalausjälki kutsuu katsojaa kolmiulotteisena, tuhlaillen tunnetta tekemisen nautinnosta.
Katja Härkki: Talven valoa. Tampere-talon talvipuutarha, Yliopistonkatu 55, Tampere 19.9. asti.
Inspiroivia värimaailmoja vuodenaikojen vaihtelussa
Maija Vanhatapion akryylimaalauksissa maisemallinen lähtökohta muuttuu kohti abstraktia kolorismia. Värimaailmoiltaan pehmeästi soivat, herkulliset maalaukset vievät katsojan eri vuodenaikojen ja mielialojen lähteille. Hehkeä pinkki valaisee taivasta tummansinisen maankamaran yllä, rosoisuus osassa teoksia luo puhuttelevaa ja pysäyttävää tekstuuria, kuin usvan salaperäistä henkeä. Tällainen väritaituruutta ja tekstuurin jännittävyyttä yhdistävä maalaus on näyttelyn parhaimmistoon kuuluva Shady Light (2019).
Vanhatapio käyttää akryylivärejään suuressa osassa teoksia niin herkullisesti, että ensin luulin niiden olevan öljyllä maalattuja. Öljyllä nimittäin syntyy yleensä parempi ja syvempi värien hehku kuin akryylillä. Nopeasti kuivuva, kuivuessaan tummuva akryyli vaatii myös nopeampaa työskentelyä kuin öljy. Osassa teoksia Vanhatapio onkin yhdistänyt akryyliin öljymaalausta tai sekatekniikkaa, mikä on tuonut niihin lisää elävää tekstuuria ja kiinnostavaa kerroksellisuutta.
Galleria Koppelo on laajentanut näyttelytilojaan myös yläkertaan. Ulla Helteen ihmisen osaa pohtivat pienoisveistokset ovat löytäneet ovelasti paikkansa muun muassa yläkerran vanhasta lipastosta. Teosten sijoittelu on mainiota, ja kasvattaa tukevaa maata jalkojen alle silloinkin, kun veistosten omat jalat eivät kanna kovin pitkälle.
Maija Vanhatapio: Pimeän heijastus, yläkerrassa Ulla Helle: Savesta ihmiseksi. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 29.9. asti ti–pe 12–18, la–su 12–15.
Muistin kerrostumia ja interaktiivisia puhalluskokeita
Milla Kuisma maalaa värikkäitä muistojen kerrostumia maisemallisiin muotoihin. Rakenteeltaan teokset näyttävät värikkäistä papereista kootuilta kollaaseilta, vaikka ne ovatkin maalauksia. Näin teokset ovat tekotavastaan voimakkaan tietoisia ja tekevät tämän tietoisuutensa myös katsojille läsnäolevaksi.
Lopputulokset ovat raikkaita, runsaita ja mukavalla tavalla vähän villejä. Ne uusintavat maisemamaalauksen perinnettä ja irtautuvat esittävyydestä, etsien ilmaisuaan abstraktin ja esittävän kumpuilevassa välimaastossa. Kollaasitekniikkaa jäljittelevä pinnan käsittely mahdollistaa myös vapautuneen värienkäytön.
Maisemallisten lähtökohtien ohella Kuisman teosten aiheissa toistuvat rakennusten hahmot. Kollaasitekniikan jäljittely ja monikerroksinen, limittäinen ilmaisu saa pohtimaan myös luonnollisen ja keinotekoisen välistä rajankäyntiä.
Galleria Rajatilan alakerrassa näyttelyvieras pääsee itse vaikuttamaan teokseen. Taiteilijaryhmä {TES} on rakentanut installaation, jossa valkokankaalle heijastuvat, hermoverkkoja muistuttavat rihmastot muuttavat muotoaan, kun katsoja puhaltelee origamitekniikalla taiteltuun paperikukkaan. (Kukan muoto muistuttaa niitä vanhoja paperitaitteluleikkejä, joilla ala-aste- ja yläasteikäisenä toteutettiin tyttöporukoissa erilaisia tykkäystestejä.)
Mitä nopeampaan ja pidempään tikunnokassa pyörivää kukkaa puhaltaa, sitä voimakkaampia, runsaampia ja hehkuvampia ovat seinälle heijastuvat kierteiset kuviot. Kiinnostavaa on kokeilla myös, mikä on se vähäisin puhallus, jolla jotain muutosta voi saada aikaan. Teos ei toista koskaan aivan samoja kuvioita, vaan muuntuu jatkuvasti. Kokonaisuuteen kuuluu myös katsojan puhalluksiin reagoiva äänimaailma.
Tämän teoksen mahdollistama toiminnallisuus on kokijan näkökulmasta vielä aika suppeaa, mutta sen äärellä voi ennustella, millaiseksi taiteen tuottaminen ja vastaanottaminen muuttuu lähitulevaisuudessa, kun interaktiiviset multimedia- , VR- ja tekoälysovellukset tulevat halvemmiksi ja yleisemmiksi myös taiteilijoiden työkaluina.
Tämän teoksen äärellä katsojat viettävät aikaa todennäköisesti vain lyhyen hetken, mutta tämäntapaisista kokeiluista avautunee pitkä ja mutkikas taiteen pelillistymisen polku.
Mediataiteeseen keskittyvä taiteilijaryhmä {TES} on perustettu vuonna 2018 ja siinä toimivat Tea Söderlund, Eetu Henttonen ja Sami Luusalo.
Milla Kuisma: Muistiin maalatut kerrokset, {TES}: Yhteys, Galleria Rajatila, Hämeenpuisto 10, Tampere 17.9.2019 asti.