Galleriakatsaus: Mittakaavanyrjähdyksiä ja mansikkapehmiksellä maustettuja huoneita

09.06.2020
Mahd otsikkokuva Teemu Mäenpää Väkisin soutaja tosissaan huopaaja

Teemu Mäenpää: Väkisin soutaja, tosissaan huopaaja (2019). Kuva: Galleria Himmelblau

KUVATAIDE | Katri Kovasiipi ja Anne Välinoro kirjoittavat Tampereen taidegallerioiden tarjonnasta: Teemu Mäenpää Himmelblaussa, Liisa Hilasvuori ja Anu Kauhaniemi Mältinrannassa sekä Sanna Ahonen, Leena Seppälä ja Paula Puikkonen Koppelossa.

Kaikki on mahdollista, kaikki liittyy kaikkeen

Teemu Mäenpää on maalarina kuin saippuapala: lennokkaasti hän vaihtaa tyylilajia ja tunnelmaa. Kun luulen näkeväni hänen maalauksissaan Blood, Sweat & Tears (2020) ja Mandragon (2019) Jean-Michel Basquiat’n (1960–1988) katutaidekuvastolle rakentuvaa räyhäkkää perintöä, löydän itseni pian hiljenemässä japanilaisen tussimaalauksen ja suomalaisen järvimaiseman tunnelmien välimaastossa maalauksen Väkisin soutaja, tosissaan huopaaja (2019) äärellä.

Mäenpään teosnimet ovat monikerroksisia, vitsimäisiä vetäisyjä. Nimensä mukaisesti Tres Mummos (2019) kätkee sisäänsä viitteellisen kaksoiskuvan. Hehku (2019) tuo puolestaan mieleen Tarmo Paunun maalaukset. Absolut Fake (sarjasta Kotihommia, 2019) tyrkkää silmille erään lapsille suunnatun satumaailman ikonisen, sinisen, tornimaisen rakennuksen ja sen äärimmilleen kaupallistetut muoviset jäljitelmät – mutta teoksen tarina ei jää siihen, vaan mahdollistaa katsomiselle myös aivan toisen tason. Still Rising (2019) taas tuntuu tönäisevän katsojaa Mark Rothkolla (1903–1970) kevyesti kylkeen ja ohimoon.

Kuva1 Himmelblau Teemu Mäenpää Blood sweat and tears

Teemu Mäenpää: Blood, Sweat & Tears (2020). Kuva: Galleria Himmelblau

Mäenpää hurjastelee monissa maalauksissaan uusekspressionismin ja jälkimodernin laineilla, mutta antautuu tämän tästä, ehkäpä yhä useammin, myös syvään hengittävään mietteliäisyyteen ja läpikuultavaan, hillittyjen värien ilmavaan keveyteen. Hän tekee mitä haluaa. Hän on katsonut tarkkaan edeltäjiensä ja aikalaistensa tekemisiä ja soveltaa varmoin ottein maailmojen liikkeitä omaksi ilmaisukseen.

Mäenpää tunnustaa kuvien kulttuurin kiinteästi toisiinsa kietoutuvat rihmastot, poimii vaikutteita rajoituksitta ja antaa niiden elää uusina sovellutuksina. Taiteilijana hän tuntuu kannustavan meitä katsojia ennakkoluulottomaan vuorovaikutukseen teostensa kanssa: kaikki on mahdollista, mutta eipä selitetä liikaa, vaan annetaan maalausten maailman virrata. Katri Kovasiipi

Teemu Mäenpää: Verta, hikeä & kyyneleitä. Galleria Himmelblau, Finlaysoninkuja 9, Tampere. 14.6.2020 saakka ti–pe 11–18, la–su 12–16.

Kuva2 Liisa Hilasvuori Epidemia installaatio

Liisa Hilasvuori: Epidemia (2020). Installaatio keramiikasta ja valmisesineistä. Kuva: Taidekeskus Mältinranta

Mittakaavanyrjähdykset herättävät maailmantiloihin

Liisa Hilasvuoren installaatiot muodostavat monipuolisen maailman Mältinrannan studioon. Tilan hämärä yleisvalaistus tukee kokonaisuuden synnyttämää salaperäisyyden kuhinaa.

Näyttelyssä on vain viisi teosta, mutta jokainen niistä on mittakaavoja napakasti ja nautittavasti nyrjäyttävä kokemus. Kukin teos on kasvanut materiaalinsa vaatimuksista: niin keramiikka, puu, kangas, ääni kuin videokuvakin ovat antaneet merkittävät sykäyksensä ja sytykkeensä installaatioiden lopulliseen olemukseen.

Mittakaavan muuttaminen on Hilasvuoren teoksissa olennaista. Reaalimaailmassa näkymättömät, mikroskooppisen pienet bakteerit ja loiset ovat kasvaneet suunnilleen hiirenkokoisiksi ja valloittaneet kylpyammeen ja sen ympärille rakennetun miljöön teoksessa Epidemia. Silloin kun vielä matkustimme, pelkäsimme kai tuovamme matkalaukussa lutikoita tai taudinaiheuttajia kaukomailta. Nyt nämä ylikokoiset, keraamisensuloiset ötökät koristavat ammeen laitoja ja kaakeloitua seinää kuin rannoilta keräillyt kauniit simpukankuoret.

Viime kuukausien tapahtumat ovat kasvattaneet näkymättömien uhkien, etenkin virusten kokoa mielenmaisemissamme. Onpa tämä teos siten tullut ajankohtaisemmaksi kuin taiteilijakaan olisi voinut tekohetkellä aavistaa. Nimensä Epidemia se on tosin tainnut saada vasta tilanteen edettyä.

Pienet ja elintärkeät pölyttäjät esittäytyvät studion seinillä jättikokoisina keramiikkapäinä näyttäytyvinä muotokuvina. Ne muistuttavat, että asiat, joita emme arjessa huomaa, voivatkin olla meille lopulta hyvin olennainen elinehto. Ja kuinka kauniina ja omalla tavallaan hauskoina tyyppeinä nämä keramiikkapäät näyttäytyvätkään! Niiden katselusta nauttii ihan analysoimattakin.

Näyttelytilan vetovoimaisin huomionkerääjä on kuitenkin käytetyistä huonekaluista koverrettu, kaiverrettu ja installoitu Purkutyömaa (2020). Hilasvuorta on kiinnostanut vanhojen rakennusten purkaminen ja purkutöihin liittyvä dramaattisuus. Vanhojen rakenteiden myötä hävitetään paljon muutakin kuin pelkkää materiaa.

Kauniiden, vanhojen huonekalujen hajottaminen tuo mieleen puutuholaisten työn ja toisaalta havainnollistaa ihmisten vanhoihin rakennuksiin, vanhoihin metsiin ja mihin tahansa ”aikansa eläneeseen” kohdistamaan tuhovimmaan liittyvän dramatiikan.

Kun kaunis esine on hitaasti ja huolella työstäen tärvelty alkuperäisestä käyttötarkoituksestaan taideteokseksi, se kantaa merkityksiä ja saa meidät ajattelemaan purkamisen, hajottamisen ja tuhoamisen vaikutuksia laajemminkin. Purkutyömaa on mykistävä teos, ja sen äärellä voi vaikka pohtia taannoista uutista: mistä kaikesta kertoo, että kaivosyhtiö räjäytti 46 000 vuotta vanhan aboriginaalien luolaston äskettäin Australiassa.

Kuva3 Liisa Hilasvuori Ukkosteltta2020 installaatio

Liisa Hilasvuori: Ukkosteltta (2020). Installaatio. Kuva: Taidekeskus Mältinranta

Koko tilan hämäryyden luo ikkunoihin kiinnitetty teos Valosaaste. Pimennysverhokankaaseen poltetut reiät muodostavat maailmankartan, jonka valopisteet paljastavat ihmisasutuksen, vallan ja vaurauden keskittymiä globaalilla perspektiivillä. Valon ja varjon draamaa tarjoaa myös installaatio Ukkosteltta, jonka sisäpuolella voi aistia teoksen nimen mukaisia tunnelmia. Teltan voi kokea yhtä lailla omien telttaretkien muistumia herättävänä, nostalgisena tilana kuin pakolaisleirit näkyväksi tekevänä, sosiaalista vastuuta peräänkuuluttavana rakennelmana.

Kaikki näyttelyn teokset ovat syntyneet vuoden kuluessa. Ennätin nähdä näyttelyn ensimmäisen kerran jo maaliskuussa, juuri ennen sen sulkeutumista koronatilanteen vuoksi. Olen hyvin iloinen, että tämän mainion, maailmamme mittasuhteiden pohdintaan ohjaavan ja silti olemukseltaan veikeän kokonaisuuden näkeminen on mahdollista edelleen, rajoitustoimien hellitettyä. Katri Kovasiipi

Liisa Hilasvuori: Matkan päästä kaikki on pientä. Studio Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere. 16.6.2020 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

Kuva4 Anu Kauhaniemi Huoneita pilkahduksia

Anu Kauhaniemi: Huoneita, pilkahduksia (öljy kankaalle, 2020). Kuva: Taidekeskus Mältinranta

Mansikkapehmiksellä maustettuja viileitä huoneita

Anu Kauhaniemen maalaukset keskittyvät tilakokemuksiin. Ne tarjoavat rajattuja näkymiä, kurkistuksia, siirtymiä, liikevaikutelmia ja muistumia rakennetuista sisätiloista.

Ihmisen puuttuminen näistä maalauksista korostaa miljöön merkitystä. Muistumina tai jälkinä ihmisen läsnäolosta esiintyvät karuselliviittaukset ja vaaleanpunaisen maalin pienet, harkitut valumakohdat, joita maalausten kulmikkaat ja tasaiset pinnat korostavat.

Tiloissa pilkahtelevat, hiukan viittauksenomaiset karusellihevoset muistuttavat Kauhaniemen edellisestä teossarjasta Carousel (2016–2018). Näin nämä maalaukset rakentavat myös johdonmukaista metamaailmaa, joka vahvistaa taiteilijan omaa tekijätarinaa.

Maalausten selkeä graafisuus ei ole ankaraa, vaan pystysuoria linjoja pehmentävät paikoin diagonaalit linjat, värien viileä lempeys, tilaan sijoitetut kipsipäät, tuolit, huonekasvit ja niiden varjot tai vaikkapa tilaan upotettu kuva maalauksesta, joka johtaa katseen ulos varsinaisesta maalaukseen kuvatusta tilasta. Kuva kuvassa tuottaa teokseen intertekstuaalisen, Kauhaniemen muuhun tuotantoon viittaavaan tason ja kiinalainen rasia -efektin.

Kauhaniemi on opiskellut kuvataiteen ohella myös arkkitehtuuria, ja se näkyy hänen teoksissaan. Nämä maalaukset ovat voimakkaasti itsetietoisia, ja selkeys on niiden maailmaa kiteyttävä voimasana. Katri Kovasiipi

Anu Kauhaniemi: Vaaleanpunaista ja muita näkymiä. Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere. 23.6.2020 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

20200604 161532

Paula Puikkonen: Asetelma. Öljyväri kankaalle. Kuva Anne Välinoro

Kesä armas, etenkin kuvissa

Galleria Koppelon sijainti on ideaali. Piipahdat sitten Metsossa, tavaratalossa tai kuppilassa, galleria osuu kolmioon.

Nuori näyttelyvahti havahtuu, kun painelen kuvaamaan kahteen kerrokseen sijoitettuja teoksia. Ensimmäisiä päiviä avoinna oleva galleria on saanut olla rauhassa, mutta nyt ovi jo käy.

Koppelossa kannattaa piipahtaa etsimään edullisia kirjalöytöjä kellariinkin.

Koppelo on viehättävä näyttelypaikka looseineen ja suurine katuikkunoineen. Se on kuin luotu installaatioille ja mobileille.

Leena Seppälän Pyhäjärven pysäyttävät öljymaalaukset ottavat taivaan ja veden rajapinnasta sinisen irti. Se on pyörre, tyven, heijastus, suuri aalto.

Pyhäjärven rannalla asuvana jaan aamu- tai iltauinnillani saman kokemuksen. Tämä on luontosuhteeni perusta: horisontti, jossa vain yksi perusväri hallitsee, muunnelmineen tietenkin.

20200604 161121

Leena Seppälä, Harmaa torso, vesiliukoinen öljyväri kankaalle. Kuva Anne Välinoro

Pyhäjärvi-sarjan lisäksi viivähdin Harmaan Torson äärellä. Kehon kuva torsossa on vahvimmillaan ja harmaa, kehon pintaa värilaatoiksi jakava käsittely tehostaa voimaa.

Sanna Ahosen akvarellit tuntuvat nousevan kuin satukirjan sivuilta. Metsä on tullut tänä keväänä ennenkokemattoman tärkeäksi suomalaisille.

Olen itse seurannut oravia, kettuja, eri lintulajeja ja muurahaisia päivittäin kesäpaikassani. Ne tuntuvat tulevan lähemmäs kuin aiemmin.

Ahosen Oravainen on herkkä ilmestys, Ketunreppana totinen toveri, vaikka molemmat todellisuudessa melkoisia ryöstelijöitä. Ahonen hioo tekniikkaansa näissä töissään.

20200604 161345

Sanna Ahonen: Oravainen ja Ketunreppana, akvarelli paperille. Kuva Anne Välinoro

Gallerian emännän Paula Puikkosen maalauksissa asetelmamaalaus saa raikkaita harjoitelmia liljoilla ja sitruunoilla, kupeilla ja vaaseilla – kaikki stillebenin vakiotavaraa.

Mutta mikä on, ettei näiden käsittelyyn koskaan kyllästy? Sitruuna, elämän katkeruuden symboli kiertyy laskostetun keittiöliinan vierellä puolitettuna, lilja on kubistisessa vaasissaan, lilan ja vihreän murretuissa sävyissään vastustamaton.

Vanhoista Fakta-tietosanakirjoista koottu installaatio on häpeämättömän hauska viittauksineen tuikitavallisiin ja -tarpeellisiin objekteineen. Ne on maalattu kuin juosten kansipahveihin. Aika ajaa nidotun tiedon ohi.

Ei mitään uutta auringon alla, vain joka päivä uudesti arjen valaiseva aurinko.

Kesä rakas, tervetuloa! Anne Välinoro

Sanna Ahonen, Leena Seppälä ja Paula Puikkonen. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere. 28.6.2020 saakka ti–pe 12–18, la–su 12–15. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua