Aaveiden Tampere sopii skeptikoillekin, mutta on välillä tuomittu vaeltamaan päämäärättömästi

Rimma Erkko (ylhäällä) ja Artemis Kelosaari kirjoittivat aaveista. Kuvat: Haamu

Aaveiden Tampere – Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta (Haamu, 2020) kuljettaa lukijaa Mansen tunnetuilla kummittelupaikoilla Ahlmanista Tullikamarille ja tarjoaa pitkään kaupungissa asuneellekin sekä uutta tietoa paikallishistoriasta että epävarmempia huhuja haudottaviksi. Mistään iltanuotiokokoelmasta ei kuitenkaan ole kysymys. Ote on toteava ja paikoin pohdiskeleva, ei pätkääkään mässäilevä, ja tarinoiden mahdollista todenperäisyyttä mietitään usein historian ja silminnäkijähavaintojen kautta.

Olennaista kirjan kannalta ei niinkään ole se, onko kummituksia olemassa, vaan se, että näitä tarinoita todella kerrotaan edelleen. Tamperelaisen tosin on välillä vaikea olla eksymättä miettimään, onko itse sittenkin saattanut nähdä Milavidan ikkunassa Olga von Nottbeckin.

Dokumentoivasta ja historiaan tukeutuvasta näkökulmasta huolimatta teos ei ole myöskään varsinainen tieteellinen tutkimus, vaikka siihen selvästi onkin tehty mittavaa taustatyötä. Materiaalia ei ole myöskään aina valikoitu turhan tiukalla seulalla.

Haastattelujen ja lehtiartikkeleista tai kirjoista löydetyn lisäksi käsitellään myös tuonpuoleista kyseenalaisin keinoin luotaavan Aavedata-ryhmän radiolaitteesta kuultuja etäisesti sanoilta kuulostavia töräyksiä. Hämmentävän huolettomasti ilmaistaan välillä myös sijainteja: esimerkiksi Kalevan kirkkopuiston kerrotaan sijaitsevan Kalevankankaan hautausmaan ”alapuolella”, vaikka niiden välillä on linnuntietäkin puolisen kilometriä.

Rimma Erkko ja Artemis Kelosaari ovat kirjoittaneet kumpikin viisi lukua, ja ehkä juuri tiukan tasajaon vuoksi kokonaisuutta häiritsee viimeistelemättömyyden tuntu. Kumpikin päätyy vuorollaan pohtimaan harmaan värin symboliikkaa kummitustarinoissa. Toisen kuljettaessa historiallisten faktojen rinnalla YouTubea ja toisen perinnetarinoita vaikutelma on ajoittain epätasainen.

Välillä eksytään etäisten ylitulkintojen umpikujiin tai huterille aasinsilloille rakenteen pelastamiseksi. Molemmat ovat kuitenkin parhaimmillaan kutkuttavia sanankäyttäjiä, eikä kumpikaan sorru halpoihin yrityksiin potkia lukijan mielikuvitusta liikkeelle.

Kuvituksen ollessa harvaa ja enemmän impressionistista kuin informatiivista olisi teksti kaivannut enemmän käsittelemiensä sijaintien kuvailua. Vaikka kirja antaa vinkkejä omille kummitusbongauskierroksille, oletettavasti kaikki lukijat eivät pääse todistamaan mainittuja sijainteja omin silmin.

Kelosaari itse totesi Tampereen Kirjaviikolla, että pimeää historiaa riittää, uskoo kummituksiin tai ei. Aaveiden Tampereen vahvuus onkin kyvyssä antaa jotain sillekin, joka ei uskoisi edes sitä kuuluisaa takapuoleen purevaa tosiasiaa: kummitustarinaperinne kertoo joka tapauksessa jotakin paikasta, jossa on syntynyt. Teksti ei kuitenkaan aina etene saumattomasti asiasta toiseen, joten heikkoudeksi jää keskeneräisyyden tunne, joka saa lukijan välillä selaamaan sivuja hämmentyneenä edestakaisin.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua