Rakastetun Leijonakuninkaan uusi versio on riskitön tekninen työnäyte — se ei pilaa kenenkään lapsuutta

Disneyn tämänkertainen uusintaversio vanhasta klassikkoanimaatiosta on Leijonakuningas. Alkuperäinen Leijonakuningas oli aikoinaan dollareissa mitattuna Disneyn menestynein animaatio ja se pitää edelleen ykkössijaa perinteisen animaation listalla. 

Vuonna 1994 valmistuneen animaation tekninen taso oli aikansa korkeinta. Animaattorit olivat ottaneet mallia aidoista eläimistä, ja onnistuivat tekemään niistä paitsi uskottavia, myös inhimillisiä. Tarinaan pystyi näin helposti samastumaan ja välittämään näiden animoitujen eläinten kohtalosta.

Nuoren orastavan cinefiilin silmissä Leijonakuningas ei ollut pelkkä Disney-animaatio, se oli ilmiö. Elokuvaa ei pelkästään katseltu VHS:ltä lukuisia kertoja myyntivideon vihdoin ilmestyttyä, vaan sen hahmojen nimet myös valtasivat lastenhuoneen leikit, eläinten lajeja opiskeltiin kirjoista (tuskin olisin koskaan tullut tietäneeksi nelisormimangustista mitään ilman Timonia), ääninäyttelijöiden nimet painettiin mieliin ja lauluja vähän salaa rakastettiin niiden siirappisuudesta huolimatta.

Aikuisena toki olen oppinut yhden ensimmäisistä todellisista elokuvarakkauksistani olleen törkeä kopio japanilaisen Osamu Tezukan Jungle Emperor -mangasta (Janguru taitei), josta tehtiin myös animaatiosarja ja -elokuva. Elokuva tosin julkaistiin vasta 1997, sillä Disney uhkasi pientä japanilaisstudiota oikeustoimilla ja syytti Tezuka Productionsia plagioinnista, siitä huolimatta että Jungle Emperorin elokuvaversio oli kehitteillä samaan aikaan kuin Leijonakuningas.

Ilman plagiointisyytöksiäkin elokuva on ongelmallinen tarinan tasolla: Jylhävuorta hallitsevat leijona-kuninkaalliset syövät alamaisiaan, mutta kaikki ovat tyytyväisiä, sillä alamaisia ei syödä liikaa. Ahmatit hyeenat on ajettu ghettoihin, joissa ruokaa ei ole lainkaan. Hyeenat ovat elokuvan pahiksia, koska haluavat jotain syödäkseen. Vaikkapa sitten söpön, kuninkaallisen leijonanpennun, jonka antilooppipäivällistä kukaan ei paheksu.

En myöskään usko, että kulissien takaa kuvatut pätkät leijonista Disneyn piirrosstudiolla kestäisivät nykyään lähempää tarkastelua eläinsuojelullisesta näkökulmasta. Lisäksi Circle of Life -videolla nähdään Elton John poseeraamassa täysikasvuisen urosleijonan kanssa, mikä tuskin on onnistunut ilman tähden turvallisuuden varmistamista leijonaa huumaamalla.

Suurin osa savannin lumosta katoaa Leijonakuninkaan harmaaseen värimaailmaan, mutta elokuvan öisissä kohtauksissa on taikaa.

Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin osa alkuperäisen elokuvan arveluttavuuksista on korjattu, vaikka Jylhäkalliolla edelleen erotellaan hyeenat muista kansalaisista. Englanninkielisen version ääninäyttelijöiksi on palkattu Yhdysvaltojen kuumimpia nimiä Beyoncésta lähtien. Afroamerikkalaiset tähdet loistavat pääosissa, pienemmät komedialliset roolit on jätetty muun muassa Seth Rogenille ja John Oliverille.

Äänityö onkin tämän elokuvaversion suurin oikeutus olemassaoloonsa. Beyoncén ja paremmin ehkä Childish Gambinona tunnetun Donald Gloverin duetto Can You Feel the Love Tonightista kosketti tavoilla, joita sentimentaalisuuteen vähintään vaikeasti suhtautuvan kriitikon on vaikea myöntää edes itselleen.

Nerokkaan John Oliverin ääni Zazu-lintuna ilahduttaa, ja James Earl Jones saa onneksi toistaa roolinsa leijonaisä Mufasana, sillä eihän kukaan muu tätä vain Darth Vaderille ikonisuudessaan häviävää ääniroolia voisi näytellä.

Koska alkuperäinen Leijonakuningas oli aikansa tekninen taidonnäyte perinteisen animaation saralla, on varsin sopivaa, että uusintaversio on sitä myös. Fotorealistiset eläimet ovat hämmästyttävän aidon näköisiä ollakseen vain tietokoneanimaatiota. Onpa osa katsojista jopa mennyt lankaan ja kuvitellut eläinten olleen aitoja eläinnäyttelijöitä.

Elokuvan alkaessa ehdin jo hieman innostua. Ensimmäinen kohtaus, jossa savannin eläimet havahtuvat puuhistaan ja lähtevät sankoin joukoin katsomaan juuri syntynyttä pientä leijonaprinssiä A Circle of Life -kappaleen soidessa, on plagiointisyytöksistä huolimatta yksi hienoimmista yksittäisistä kohtauksista animaatioelokuvissa. Se on toteutettu lähes kuva kuvalta alkuperäistä elokuvaa mukaillen, mutta tällä kertaa kohtaus luo hetkellisesti illuusion todellisesta eikä piirretystä savannista.

Pian innostus laantuu. Pelkkä tekninen taituruus ei riitä tekemään elokuvasta koskettavaa. Muuten aidonnäköisten eläinten silmissä ei ole eloa, ja pienet virheet niiden liikkeissä, tai laulujen sanojen mukana liikkuvat eläinten kidat, luovat kummallisen tunnelman. Keskenään samannäköiset naarasleijonat menevät katsojan päässä sekaisin, ellei ole niin tarkkakorvainen, että erottaisi joka lauseesta Alfre Woodardin, Beyoncén ja Penny Johnson Jeraldin toisistaan.

Leijonakuningas toistaa alkuperäisen elokuvan rakenteen lähes kohtaus kohtaukselta.

Suurin virhe on silti elokuvan olematon värimaailma. Siinä missä alkuperäisen Leijonakuninkaan värit hehkuivat päiväntasaajan auringonpaisteen lämpimissä väreissä, näyttää vuoden 2019 versio pahimmillaan harmaanruskealta mössöltä. Aivan kuin olisimme lokakuun lopulla Suomessa emmekä kuumalla savannilla. Edes auringonpaisteessa värit eivät pääse loistamaan. Timonin ja Pumban vehreän keitaan värit katoavat nekin osittain jonkin harmaan filtterin taakse. Sumuiset yökohtaukset sentään ovat kauniita.

En voi toki puhua sen sukupolven puolesta, joka näkee tämän Leijonakuninkaan ennen vuoden 1994 elokuvaa, mutta alkuperäisen animaation maaginen tunnelma on uudessa elokuvassa lähes tyystin kadonnut.

Teknisesti ottaen Leijonakuningas on edeltäjänsä veroinen — toistaahan se alkuperäisen elokuvan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta lähes täysin samanlaisena, ainoastaan eri tekniikalla.

Minkäänlaisia riskejä uuden version suhteen ei siis ole otettu, joten mielikuvitus ja luovuus loistavat poissaolollaan. Ei tästä millään tavalla tuohtunut jaksa enää olla, mutta olisihan se mukava yllätys nähdä Disneyn mammuttimaiselta viihdekoneistolta joskus vielä jotain täysin omaperäistä. Se ei vain taida kuulua studion toimintamalliin.

Riikka Oksanen