Tuulen viemää lumoaa ja liikuttaa vielä 80 vuoden jälkeen. Se on myös yksi historian rasistisimmista elokuvista, joka vääristelee faktoja vaarallisella tavalla, Janica Brander kirjoittaa.

Kylmät väreet kutittavat selkää, kun kuulen alkumusiikin. Rhett Butlerin velmu katse vetää jalat veteliksi. Nauran aina, kun Scarlett sanoo didelidoo. Itken, kun Rhett toteaa ”Frankly my dear, I don’t give a damn” ja hylkää Scarlettin.

Eniten itken, kun Scarlett kohottaa jälleen kerran päänsä, koska ”after all, tomorrow is another day”, ja verenpunainen aurinko laskee kotitila Taran taakse.

En ollut ainoa, joka itki, kun Finnkino esitti heinäkuun Event Cinema -klassikkonäytöksessään Tuulen viemää. Sali oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä, ja niiskutus alkoi jo ennen elokuvan puoliväliä.

Elokuvan jälkeen olo oli typertynyt. Olin myötäelänyt lähes neljä tuntia 80 vuotta vanhaa elokuvaa, joka on edelleen yksi historian parhaista draamoista. Se on myös yksi länsimaisen populaarikulttuurin rasistisimmista tuotteista, joka vääristelee historiallisia faktoja ja ylläpitää myyttiä maailmasta, jota ei koskaan ollut.

Osa amerikkalaista mytologiaa

Kirjailija ja toimittaja Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää (1936) oli myyntimenestys. Samoin sen pohjalta tehty, vuonna 1939 ensi-iltansa saanut elokuva.

Kun kirja julkaistiin, Yhdysvallat oli nousemassa lamasta. Toisen maailmansodan pilvet olivat kuitenkin kerääntyneet taivaanrantaan. Elokuva sai ensi-iltansa kolme kuukautta sodan syttymisen jälkeen, ja kansakunta tarvitsi todellisuuspakoa. Se tarvitsi amerikkalaisen eepoksen, jossa maailma murjoo sinnikästä sankaria, joka kohottaa katseensa ja vannoo ”As God is my witness, I’ll never be hungry again”.

Elokuva toistaa samaa mytologiaa kuin westernit, joissa uudisraivaajat ovat kunnon väkeä, joka haluaa vain laiduntaa karjaa rauhassa. Intiaanit ovat verenhimoisia pahiksia, jotka terrorisoivat valkoisia.

Tuulen viemää alkaa sentimentaalisella alkutekstillä, jossa haikaillaan vanhaa etelää. Sitä kuvaillaan ritarien ja neitojen maailmaksi, jossa isännät käskyttivät orjiaan. Elokuvassa puhutaan paljon menetetystä paratiisista ja kunniasta. Tuulen viemää poikkeaa kuitenkin merkittävällä tavalla muista menneen maailman kuvauksista.

Sen päähenkilö on nainen.

Nainen antisankarina

Scarlett O’Hara on poikkeuksellinen hahmo myös siksi, että hän on antisankari. Scarlett suojelee Melanieta vain, koska haikailee tämän aviomiestä Ashleytä. Hän solmii avioliittoja kostoksi ja rikastuakseen, ja viettelee jopa sisarensa sulhasen.

Hienostelevasta teinistä kasvaa ensin ronski maanviljelijä ja lopulta kova bisnesnainen, joka pyörittää sahaa halpatyövoimalla. Scarlett hukuttaa surunsa brandyyn ja päättää synnytyksen jälkeen, ettei halua lisää lapsia, koska kapea uuma on tärkeämpi.

Scarlett on manipuloiva opportunisti, mutta hurmaava sellainen. Nykykatsoja ei ehkä hahmota, miten vallankumouksellinen tällainen naishahmo oli 1930-luvulla. Tuotantotiimi haastatteli rooliin 1 400 naista. Tuottaja David O. Selznick koekuvasi lopulta yli kolmekymmentä näyttelijää löytääkseen oikean ihmisen ilmaisemaan Scarlettin magiaa. Katherine Hepburnissa oli voimaa, mutta ei alkukantaista seksuaalisuutta. Rooliin ei kelpuutettu myöskään Bette Davisia, Susan Haywardia tai Lana Turneria.

Roolin sai tuntematon brittinäyttelijä Vivien Leigh, jota amerikkalaisyleisö vierasti. Leigh teki kuitenkin elämänsä roolin ja voitti esteet – kuten Scarlett. Tämäkin saa Tuulen viemään tuntumaan elämää suuremmalta elokuvalta, jota ohjasi ylimaallinen voima.

Elokuvakerronnallinen timantti

Taikavoimien lisäksi elokuvalla oli kolme ohjaajaa, useita käsikirjoittajia ja liki neljän miljoonan dollarin budjetti. Kuvausaikataulu myöhästyi kaksi vuotta Selznickin perfektionismin vuoksi. Elokuvan puvustus on upea, ja erikoistehosteet päihittävät monet nykypäivän kömpelöt digiefektit. Kohtauksessa, jossa Atlanta palaa, poltettiin valtavat määrät vanhoja lavasteita, muun muassa King Kong -elokuvasta. Kameroiden liikutteluun ei löydetty tarpeeksi suurta nostokurkea, joten Selznick rakennutti sellaisen. Kuvauspaikalta nousi niin paljon savua, että lähialueiden asukkaat tukkivat puhelinlinjat soitellessaan palokuntaan.

Näin massiiviset, suurilla odotuksilla ladatut elokuvat ovat yleensä täydellisiä floppeja tai menestyksiä. Tuulen viemää onnistui. Se sai kolmetoista Oscar-ehdokkuutta ja voitti tärkeimmät pokaalit, kuten parhaan elokuvan palkinnon. Syntyi kaikkien aikojen rakkaustarina, joka on dramaturgisesti ja elokuvateknisesti edelleen loistava.

Tuulen viemää on myös yksi historian rasistisimmista elokuvista, jonka vaarallisuus on juuri vetävässä tarinassa. On tärkeää pysähtyä miettimään, millaisen maailman ja ihmisten vuoksi nyyhkimme.

Valkoinen yläluokka uhriutuu

Romaanin räikeintä rasismia siivottiin valkokankaalta. Elokuvassa ei nähdä ruoskintaa, mutta ei myöskään ainuttakaan älykästä tummaihoista ihmistä.

Orjat ovat lapsekkaita, kuten loilottavalla äänellä puhuva Prissy, tai topakoita huumorihahmoja, kuten Scarlettin palvelija Mammy. Miehet uurastavat puuvillapellolla hymy huulillaan, kuin toteuttaisivat kutsumustaan. Köyhistä ja kouluttamattomista valkoisista puhutaan white trashina. Varattoman väen ja tummaihoisten halu kivuta ylöspäin yhteiskunnassa esitetään alhaisena pyrkyryytenä. O’Haran perheen orjat ovat kunniallisia, sillä vapauduttuaankin he pysyvät vapaaehtoisesti Scarlettin palveluksessa.

Elokuva värittää ronskisti historiallisia faktoja. Kun jenkit hyökkäävät metsätiellä Scarlettin kimppuun, hänen lähipiirinsä miehet kostavat näille ja pieksevät samalla joukon tummaihoisia, koska haluavat vain suojella naisia. Ku Klux Klania ei mainita nimeltä, ja se esitetään herrasmiesten kodinturvajoukkona. Elokuvan ainoa uhri on valkoinen yläluokka, jonka sortoon perustuva unelma rikotaan niinkin hirvittävällä asialla kuin ihmisoikeuksilla.

Irvokkain esimerkki elokuvan problematiikasta on afroamerikkalaisten näyttelijöiden kohtelu. He eivät voineet osallistua ensi-iltaan Atlantassa kaupungin rotuerottelu- eli segregaatiolakien ja väkivallan pelon vuoksi. Mammya esittänyt Hattie McDaniel oli ensimmäinen Oscar-ehdokkuuden ja palkinnon voittanut afroamerikkalainen. McDaniel pääsi sentään Oscar-gaalaan Los Angelesin Coconut Grove -hotelliin. Hotellin sääntöjen vuoksi hän ei kuitenkaan saanut istua samassa pöydässä valkoisten eli koko muun tuotantoryhmän kanssa.

Parhaasta naissivuosasta palkittu McDaniel istui yksin takapöydässä. Kaikki afroamerikkalaiset eivät hurranneet hänen palkinnolleen, sillä se myönnettiin kliseisestä ja alisteisesta roolista. McDaniel teki uransa aikana yli 70 palvelijanroolia ja puolustautui sanomalla, että hän tienaa mieluummin hyvin näyttelemällä palvelijaa kuin huonosti olemalla sellainen.

Make America White Again

Vuonna 2017 Tuulen viemään jokakesäinen esittäminen lopetettiin Memphisissä. Kaupungilla on kipeä suhde rasismiin, sillä se oli sinnikkäimpiä rotuerottelun puolustajia, ja Martin Luther King ammuttiin Memphisissä. Tuulen viemää palasi kuitenkin tänä kesänä kaupungin ohjelmistoon elokuvan 80-vuotisjuhlan kunniaksi.

Täysin toisenlaisessa yhteiskunnassa elävän valkoisen on helppo todeta, että sehän on vain elokuva ja aikansa tuote. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Tuulen viemää -romaania ja -elokuvaa kritisoitiin voimakkaasti jo 1930-luvulla. Omassa tuttavapiirissäni suomalaiset tuntuvat kuitenkin olevan huonosti selvillä siitä, miten kiistanalainen elokuva on Yhdysvalloissa. Useampi tietää, että Clark Gablen hengitys haisi, ja suutelukohtaukset olivat Vivien Leigh’lle piinallisia.

Vivien Leigh odottelee Clark Gablen suutelemista – henkeään pidätellen.

Tuulen viemään arvoa loistavasti kirjoitettuna, näyteltynä ja ohjattuna elokuvana ei tarvitse kiistää. Sen romantisoima maailma pitää kuitenkin kyseenalaistaa, ja on laiskaa kuitata tarina vain aikansa kuvaksi. Elokuvassa plantaasinomistajat haikailevat yhteiskuntaa, jossa kaikki tiesivät paikkansa ja hyväksyivät sen mukisematta. Tarinan filosofian mukaan rakkauksia ja sotia tulee ja menee, mutta maa pysyy. Kun taistellaan sukujuurien vuoksi, kaikki keinot ovat sallittuja.

Donald Trumpin presidenttikaudella tämä retoriikka voimistunut. Muutama päivä sitten Trump kehotti neljää tummaihoista kongressiedustajaa palaamaan kotimaihinsa ja hoitamaan niiden asiat kuntoon ennen kuin he arvostelevat Yhdysvaltoja. Kaikki nämä edustajat ovat Yhdysvaltojen kansalaisia, ja vain yksi heistä on syntynyt maan ulkopuolella. Tuulen viemää haikaili maailmaa, joka oli mahtava ja valkoinen. Näyttää siltä, että fantasiaa ajetaan nyt läpi Yhdysvaltojen korkeimmassa poliittisessa johdossa.

Juuri nyt on vaarallista sanoa, että Tuulen viemää on vain tarina. On vaarallista uskoa, että Amerikka-mytologian maailma, jossa herrasmiehet ja cowboyt vain suojelivat kunniakasta elämänmuotoaan, on joskus ollut tosi.

Vaarallisinta on uskoa, että se maailma oli hyvä.

Lähteet: The Atlantic, Esquire, Forbes, The Guardian, Journal of Popular Film, Wikipedia.