KONSERTTI | ”On aika anakronistista istua vuonna 2020 Cliftersin keikalla ja kuunnella bändin 1960-lukuista kitarapoppia, joka on naulattu peruuttamattomasti 1980-luvun lopun nousukauden myyttiseen juppi-Helsinkiin.”
Clifters Tampereen G Livelabissa 14.8.2020.
”Mä oon Harrilla / sut klaarasi… Jean?”
Tuhat kertaa olen oppinut, että se on ”Harri Love” eikä ”Harrilla” ja ”suklaarasia” – ja tuhat kertaa kaiken tämän unohtanut.
Cliftersin maailmassa on kova meno päällä. Kyydissä ei meinaa pysyä eikä puoltakaan ymmärrä, mutta silti kaikki on kauhean jännittävää. Keitä ovat Kim, Kake, Jane, Pepe – tai Angelica?
Tältä tuntui kolmekymmentä vuotta sitten Sexi on in -levyn nimeä punastelevasta kuudesluokkalaisesta ja tältä tuntuu toisinaan vieläkin.
On aika anakronistista istua vuonna 2020 Cliftersin keikalla ja kuunnella bändin 1960-lukuista kitarapoppia, joka on naulattu peruuttamattomasti 1980-luvun lopun nousukauden myyttiseen juppi-Helsinkiin, aikuisten maailmaan, jossa gimmat jee ne lentää Espanjaan ja rahat tuhlaa turkiksiin.
Mutta: se toimii.
* *
Clifters julkaisi Sexi on in -albumin syksyllä 1989. Levy oli tarkoitettu välityöksi; sille äänitettiin pelkästään sixties-hittien suomenkielisiä coverversioita. Bändin kahdella ensimmäisellä albumilla lainakappaleita oli ollut yhteensä vain neljä.
Sexi on in roikkui Suomen virallisella albumilistalla hulppeat 45 viikkoa. Se teki Cliftersistä suositumman kuin koskaan – mutta myös tuhosi yhtyeen. Ketään ei enää kiinnostanut kuulla bändin omia kappaleita.
Clifters julkaisi vielä kaksi edeltäjäänsä kehnommin menestynyttä coveralbumia sekä hämmentyneesti vastaanotetun (ja jälkikäteen kulttiklassikoksi nousseen) elektropoplevyn Sormuksen ennen kuin Nikkinen häipyi vuonna 1992 soolouralle.
* *
Clifters keskittyi Tampereen G Livelabin konsertissa yksinomaan omaan nousukauteensa; 1990-luvun levyiltä ei kuultu nuottiakaan.
Settilista oli rakennettu kronologisesti; ensin kuultiin puolen tusinaa näytettä Kuninkaalta (1987) ja sen jälkeen toinen mokoma Kuningattarelta (1988). Lopuksi oli Sexi on inin vuoro, minkä jälkeen pitkän linjan faneja vielä hemmoteltiin kahdella esikoisalbumin rykäisyllä (Yeah sun tyrkky oon, Mul on kuuma).
Ratkaisu oli linjakas ja musiikillisestikin toimiva: suoraviivaisten beatsävelmien kautta kuljettiin psykedeelisempään suvantoon, jonka jälkeen saatiin ne suurimmat hitit.
* *
Illan tunnelma oli juuri niin leppoisa ja kasuaali kuin yleensäkin keikoilla, joilla esiintyjälle ei ole yhtään mitään todisteltavaa. Bändi ja yleisö olivat kuin vanhoja tuttuja, pienet tunaroinnit sallittiin. Porukka oli omaa, viisikymppisiä, paljon pariskuntia; ei niinkään ”vara-Andyjä” kuin niitä, jotka ovat Cliftersiä 2000-luvun comeback-keikoilla kannatelleet ja joiden kanssa bändi on vanhentunut.
Paitsi Jiri Nikkinen ei ole, koska hän on vampyyri.
Go Go Kake -kappaleen nimisankari täytti ”kolkyt viidesti”, eikä ole mitään syytä epäillä etteikö Nikkinen pystyisi aikanaan samaan. Clifters voi vielä olemassaolonsa kuudennellakin vuosikymmenellä (yhtye perustettiin vuonna 1979!) olla oma raikas, luonteva itsensä, koska Nikkisen ääni, tyylitaju ja ainakin G Livelabin takaseinän parvelta käsin myös ulkonäkö ovat pysyneet muuttumattomina ennallaan. Kuulija voi luottaa siihen, että ainakin keulakuvansa osalta bändi näyttää, kuulostaa ja tuntuu juuri siltä kuin 1960-luvun estetiikalle rakentavan yhtyeen pitääkin. Mutkia ei vedetä suoraksi eikä kitarasoundeja sinnepäin.
Nikkisen rinnalla seisoi toinen Clifters-kivijalka Ari ”Luri” Luokkala, joka hoiti basistin tonttinsa moitteettomasti. Vaikkei Luokkala solistina erityinen olekaan, kuten Kuningatar-levyltä kuultu Hei Joe osoitti, ei Nikkiselle osaa kaivata sopivampaa taustalaulajaa. Kaksikon äänet soivat niin hyvin yhteen, että stemmat kuulostavat kaksiäänisinäkin runsailta ja rikkailta.
Kokoonpanoon täydensivät rumpali Jussi Nikula ja kosketinsoittaja Juha Heikkilä, joka rikasti äänikuvaa tyylitajuisesti tarpeen mukaan, kaivattiin sitten jousikvartettia, torvisektiota, pianosäestystä tai tamburiinin helinää.
* *
Vaikka Kuninkaan simppeli rock ja Kuningattaren polveilevampi materiaali kelpasi G Livelabin yleisölle paremmin kuin hyvin, sähköistyi tunnelma toden teolla vasta, kun Nikkinen alkoi tapailla Elekieltä-hitin (The Beatlesin Here Comes the Sun) ensimmäisiä säveliä, mistä myös ensimmäiset pimeyttä valaisemaan nousseet kännykkäkamerat todistivat.
Leikkikalun (The Supremesin You Can’t Hurry Love eli ns. ”Harrilla-biisi”) aikana yleisö pääsi puolestaan todistamaan, että vaikka Suomen kansa moneen pystyykin niin ei taputtamaan mukana.
Jos Nikkinen parit soolot ja riffit ruosteisuuttaan räpelsikin, alkoi soundi ja tunnelma loppua kohden tiivistyä. Setin huipentaneet Bye Bye (The Rolling Stonesin / Chris Farlowen Out of Time) ja Mut murhaa (Ben E. Kingin Stand by Me, mutta John Lennonin sovituksena) nousivat sille transendentaaliselle ”Clifters-levelille”, jossa kappaleiden alkuperäisversiot menettävät historiallisesta painolastistaan huolimatta täydellisesti merkityksensä ja jäljelle jää vaan hyvin ainutlaatuista ja omaleimaista musiikkia, josta bändi ei ole kenellekään velkaa.
Paitsi tietysti sanoittajalleen Jaana Rinteelle, joka ansaitsisi ainakin yhden patsaan.
Antti Lähde, teksti ja kuva
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
