Hopeakulttuuri sukeltaa äänimaailmojen virrassa syvälle maamme kulttuurin tulevaisuuteen, joka on hopeahiuksisten senioreiden, ja tutkii ennakkoluuloja, toiveita ja tabuja. Biitsi-duon radioessee on kuultavissa Yle Areenassa.

Heidi M. Ween ja Kim Modigin radioessee Hopeakulttuuri pohtii, millaista taide on tulevaisuuden Suomessa, jossa seniorit edustavat suurta enemmistöä. Essee on osa Suvi Tuuli Katajan kuratoimaa kolmiosaista Säröääniä-teemakokonaisuutta, jonka tekijöinä ovat eri alojen ääniammattilaiset.

Trilogian kaksi aiempaa osaa ovat äänisuunnittelija ja musiikintuottaja Tuomas Skopan essee Seksittömät ja televisio- ja äänisuunnittelija Salla Hämäläisen essee Nainen ei ole kaiku. Säröääniä-kokonaisuuden yhtenä lähtökohtana on haastaa äänellä kertomisen tapoja.

Heidi M. Wee ja Kim Modig ovat yhtä kuin Biitsi, kokeellisten sähköisten ja elektronisten äänimaailmojen parissa toimiva taiteilija- ja suunnittelijakaksikko. Vuodesta 2015 toimineen duon toimintatavat ovat monipuolisia ja poikkitaiteellisia liikkuen laaja-alaisesti kulttuurin kentässä ja ulottaen lonkeronsa kentän tuolle puolen. Puhtaasti oman tuotantonsa lisäksi Biitsi on muun muassa tehnyt yhteistyötä muiden musiikintekijöiden kuten Mikko Pykärin ja Juha Valkeapään sekä eri taiteenalojen toimijoiden ja tekijöiden kanssa.

Biitsi on esiintynyt ja järjestänyt tilaisuuksia vaihtelevissa ympäristöissä museoista ja hämyisistä klubeista aina muistisairaiden päivätoimintakeskukseen saakka. Niinpä kaksikko tuntuu jo lähtökohtaisesti juuri oikealta taholta käsittelemään kokeellisen radioesseen muodossa kulttuurin ja ikäihmisten kohtaamista huomisen Suomessa.

* *

Radioessee on saanut nimensä hopeanharmaista hiuksista. Hopeakulttuurissa Biitsi käy läpi vanhenemiseen liitettyjä mielikuvia, ennakkoluuloja, toiveita ja tabuja.

Äänimaailmaa suunnitellessa ja rakentaessa tekijöille on ollut tärkeää se, miltä teos kuulostaa. Tärkein työkalu duon omien sanojen mukaan on ollut tuntemalla kuuntelu ja sen kautta oikeiden äänien ja äänikuvan löytäminen. Esseen musiikki, äänimaailma ja puhe on sulautettu yhteen, samaksi erottamattomaksi ja toisiaan myötäileväksi mutta alleviivaamattomaksi kokonaisuudeksi, kokonaisteokseksi.

Futuristisia tieteisfantasia-mielleyhtymiä tuottava äänimaailma kertoo, mitä tekstin tasolla tapahtuu. Se kuljettaa kerrontaa eteenpäin, paikantaa puheen tunnelman ja viestittää kuulijan sijainnin dramaturgiassa. Se myös ylläpitää jännitettä.

Radioesseetä kuunnellessa syntyy kokemus siitä, että nyt ollaan yhteisellä matkalla, tehtävänä tuntemattoman kartoittaminen, jonkin uuden löytäminen. Tunnelma vaihtaa painoa jalalla dystopian ja utopian välillä.

* *

Hopeakulttuuri käsittelee aiheitaan tuoreelta kantilta. Teos nostaa esiin erilaisia näkökulmia vanhuuteen: miten ottaa huomioon vanhuuden monimuotoisuus hoivassa, millainen on muunsukupuolinen vanhuus, tuleeko kaikista iän myötä naisia, millaista on muistivapaa taide, miten kokemus taiteesta tai taiteen tekemisestä muuttuu, kun ikää kertyy lisää – ja mitä hopeahiuksiset tekevät, kun he edustavat huomattavinta osaa väestöstä. Radioessee ruotii yhteiskuntamme suhtautumista ikään ja sukupuoleen nostaen esiin muun muassa asenteemme vaihdevuosiin. Se kysyy myös, missä viipyy kulttuurin herääminen tulevaan ikääntyneiden aikakauteen, kun väestönmuutos on ollut huulilla jo talouden puolella.

Kysymykset tuntuvat isoilta ja osittain abstrakteilta mutta ne tuodaan lähelle kuulijaa. Omakohtaisuus tuo lämpöä ja herkkyyttä. Teemojen käsittelytapa on helposti lähestyttävä, samastuttava ja koskettava. Kuitenkin samaan aikaan ne haastavat ja vievät omia ajatuksia eteenpäin.

Tekijöiden välinen vuoropuhelu luo kokonaisuuteen dynamiikkaa. Kysymykset asettuvat sulavasti vuoronperään, kumpikin tekijöistä syventää ja täydentää toistensa osuuksia. Kim Modigin keskustelevassa otteessa on jotain jutustelevaa, ikään kuin asiaa käytäisiin läpi yhdessä kahvipöydän äärellä, mummon arabioiden kilistessä. Pohdinta tuntuu kepeältä vaikka se sukeltaa suoraan syvyyksiin. Heidi M. Wee johdattaa ajatuksiin ikääntymisestä selkeästi jäsennellyn ja tarkkaan puntaroivan, raamittavan tarinallisuuden kautta, joka on kuitenkin yhtä lailla lähellä, läsnä tässä ja nyt. Osuuksissa pureudutaan myös filosofien ja tutkijoiden näkemyksiin, jotka toimivat lehtileikkeiden kaltaisina huomioina.

Välillä menneisyys kurkistaa tuonpuoleista suojaavan verhon takaa ja osallistuu keskusteluun. Väliin leikatut arkistopätkät tuovat mielenkiintoista näkökulmaa ja näkökantaa eilisestä tähän päivään. Saamme kuulla 1970-luvun seniorikansalaisten toiveita Ylen radio-ohjelmien suhteen, 72-vuotiaan Vera Teleniuksen hämmennystä Miljoona ruusua -kappaleen tuoman yhtäkkisen suosion pyörteissä sekä taidemaalarilegenda Kylli-tädin ja muusikko Juice Leskisen pohdintoja iästä ja sukupolvista.

* *

Hopeakulttuuri vie ajatukset ihmisen sisimpään, niin yksilö- kuin yleisellä tasolla. Se herättää kuulijan ajattelemaan ja pohtimaan omaa ja läheisten ikääntymistä ja vanhuutta. Heidi M. Wee ja Kim Modig osoittavat, että hopeakulttuuri koskettaa meitä kaikkia tässä ja nyt, iästä riippumatta.

Elissa Määttänen

Hopeakulttuuri esitettiin Yle Radio 1:n Radio Variaatio -ohjelmapaikalla sunnuntaina 22.3.2020. Radioessee on kuultavissa Yle Areenassa toistaiseksi.