Vapaalla kädellä, empimättä – taiteilija Keith Haringin vauhdikas elämä

02.03.2021
ve001na2qu

Keith Haring (1958–1990). Kuva: Yle

VIIKON DOKUMENTTI | Keith Haring – Katutaiteen ihmelapsi näyttää taiteilijaelämän omalle kutsumukselleen omistautumisena sekä kiihkeänä ja kunnianhimoisenakin eteenpäin menemisenä. Elokuva kertoo täysillä eläneestä taiteilijasta, joka oli myös aktivisti ja queer-kulttuurin sankari.

Hanna Telakoski, teksti

Ben Anthonyn elokuva Keith Haring – Katutaiteen ihmelapsi (2020) koostuu arkistofilmimateriaalista ja Keith Haringin (1958–1990) tunteneiden haastatteluista. Yle Areenan esittämä dokumentti kuvaa Haringin kehitystä taiteilijana ja hänen taiteensa taustalla vaikuttavaa ideologiaa.

Aids-diagnoosin saatuaan Haring pyysi John Gruenia kirjoittamaan hänestä elämänkerran. Dokumentissa kuullaan Haringin ääntä haastatteluissa, jotka Haring Gruenille kesällä 1989 antoi.

Näiden nauhoitteiden kautta esiin nousee Haringin oma ääni. Hänen kerrontansa on avointa ja se luo elokuvalle raamit, joiden ympärille ohjaaja rakentaa visuaalisen kokonaisuuden filmimateriaalin, valokuvien ja haastattelujen avulla.

Haringin ääni vie kerrontaa eteenpäin ja lomittuu taitavasti dokumentin kulkuun. Keskiössä ovat Haringin persoona ja taide, mutta myös ajankuva.

Haringin perintö on yhä nähtävissä popkulttuurissa, vaikka hän kuoli jo 31 vuotta sitten, vasta 31-vuotiaana.

* *

Keith Haringin mukaan taiteen tuli puhutella suurta yleisöä. Hän koki, että taiteen tulisi olla helposti lähestyttävää. Hän halusi luoda yhteyden ihmisiin.

Haringin työtä voidaankin luonnehtia suoraviivaiseksi tavaksi tehdä taidetta kansalle. Tärkeää hänelle oli luoda uusia ennennäkemättömiä teoksia, ja hän olikin hyvin tuottelias.

Elää tuli mahdollisimman täysillä ja hyväksyä tulevaisuus sellaisena kuin se tulee. Tätä Haring toteutti niin taiteessaan kuin yksityiselämässään, jos niitä voi edes erottaa toisistaan.

Dokumentti kuvaa miestä, joka eli taiteessaan ja taiteestaan ja halusi pysyä liikkeessä.

VIDEO: Dokumentin traileri.

* *

Elokuvan näyttämät valokuvat Haringin lapsuudesta yhdistettyinä New Yorkin metron seiniin ovat oivaltava tapa liittää yhteen henkilökuvaa ja Haringin omaleimaiselle taiteelle keskeistä ympäristöä – kuvia Haringin vaiheista siinä ympäristössä, joka teki hänestä tunnetun taidemaailmalle, kadunmiehelle ja lopulta suurelle yleisölle.

Elokuva näyttää ennennäkemätöntä arkistofilmimateriaalia. Se henkii kiihkeää luovuutta ja energisyyttä sekä New Yorkin katukulttuurin tunnelmaa, joka innoitti Haringin ilmaisua. Taide ja vaihtoehtokulttuurit olivat voimallisesti läsnä, mutta aids kylvi kauhua, häpeää ja pelkoa.

Elokuvassa sivutaan myös musiikin roolia taiteen tekemisessä. Ystävät kertovat tilanteista, joissa Haring saattoi luukuttaa yhtä ja samaa kappaletta taidetta tehdessään. Elokuva käyttääkin musiikkia, jota Haringin kerrotaan työskennellessään pakkomielteisesti kuunnelleen.

Haringin tekemisen tavasta kertoo Kenny Scharfin kertomus tilanteesta, jossa Haring maalasi School of Visual Artsin tiloissa kokonaisen huoneen ja lopulta itsensä sen nurkkaan Devon musiikin soidessa. Kotona piirtäessään hän taas saattoi huudattaa The B-52’s -yhtyeen Rock Lobster -kappaletta uudestaan ja uudestaan.

* *

Elokuvan poljento on kiivas, niin kuin oli Haringin elämän ja työskentelynkin. Dokumentti on kestoltaan kompakti ja onnistuu tiivistämään olennaisen ja näyttämään Haringin elämää ja työskentelyä eri näkökulmista.

Ajoittain elokuva pintaa syvemmälle. Vaikka ote on kronologisen kertova, se ei tee hallaa tunnelmalle, joka nousee Haringin taiteesta ja persoonallisuudesta runsaan kuva- ja videomateriaalin kautta.

Dokumentti henkii viehkoa ajankuvaa yhdistäen katukuvia, musiikkia ja taidetta. Se vie katsojan 1970- ja 1980-lukujen taitteen levottomaan New Yorkiin ja saa toivomaan, että olisi päässyt osallistumaan edes yksiin Paradise Garagen juhliin tai saanut seurata Haringin työskentelyä.

* *

Luova tekeminen veti Haringia puoleensa jo lapsena. Jo kolmannen luokan aineessa Keith kirjoittaa haluavansa tulla taiteilijaksi. Äidin kertoman mukaan Keith piirsi koko ajan ja kaikkialle. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä hän piti jo 20-vuotiaana.

Merkittävä kokemus Haringille oli Pierre Alechinskyn retrospektiivin näyttely. Se teki häneen suuren vaikutuksen. Hän koki teoksissa olevan tiettyä samankaltaisuutta hänen omiin töihinsä; ensimmäisen kerran hän tunsi, että hänen tekemässään taiteessa oli jotain järkeä.

* *

Haring muutti Isoon Omenaan 1970-luvun lopulla. New York esittäytyi nuorelle taiteilijalle ainoana paikkana, jossa elämisen tahti oli kyllin kiihkeä. Merkityksensä oli varmasti myös seksuaalisella vapaudella. New York oli pakopaikka monille tuon ajan nuorille homomiehille.

Kaupunki oli tuolloin suurissa talousvaikeuksissa ja rikollisuus rehotti. Samaan aikaan punk-, undergroundelokuva- ja muu vaihtoehtokulttuuri oli elinvoimaista.

Asuinolosuhteet East Villagessa olivat ahtaat ja alkeelliset. Vastapainona toimi, että ulkona oli tapana käydä päivittäin. Tee se itse -kulttuuri oli voimissaan. Yritysmaailman mielistely ja elitistinen taidemaailma ei nuoria kiinnostanut.

* *

John Gruenille antamissaan haastatteluissa Haring pohtii, kuinka oli yrittänyt ymmärtää omaa taiteilijuuttaan. Miksi hän oli taiteilija ja mikä hänestä teki sellaisen?

Haring oli alkanut perehtyä New Yorkin katukulttuuriin, graffitit kiehtoivat häntä. Graffiteissa oli hänelle jotain tuttua ja niiden muotokielessä yhtäläisyyksiä hänen omiin teoksiinsa.

Graffitit tehtiin samalla tavalla, vapaalla kädellä ja empimättä, kuin Haringkin teoksensa synnytti. Keskeisiä olivat voimalliset, vahvat viivat.

Haring löysi oman ilmaisukielensä ja äänensä, kun esikaupunkien graffiti- ja rap-kulttuuri kohtasivat uuden aallon punk-estetiikan ja popkulttuurin. Hän ryhtyi piirtämään yksinkertaisia hahmoja, joista tulisi hänen tavaramerkkinsä.

Katutaiteen tekijöiden omaääninen uskallus ja aktivismi inspiroivat Haringia. Haring kertoo oivaltaneensa, että juuri tätä on hänen taiteensa on, eikä hän enempiä taideopintoja kaipaisi.

ve001na2qv

Keith Haringin teos ilmalaivassa. Kuva: Yle

* *

Tuohon aikaan taidepiireihin pääseminen oli hyvin vaikeaa. Undergroundin olemassaolo tunnustettiin vasta vuonna 1980 Times Squarella järjestetyn vaihtoehtoisen näyttelyn jälkeen.

Taiteilijat halusivat toimia galleriajärjestelmän ulkopuolella ja se synnytti New Yorkissa uuden liikkeen, Haring kertoo.

Haring piti näyttelyn New Yorkin P122-keskuksessa, ja kaikki halusivat nähdä sen. Hän myös esitteli töitään Tony Shafrazille. Tony kuvaa Haringille ominaista eloisaa viivaa omaperäiseksi ja aktiiviseksi. Se kiinnitti hänen huomionsa.

Shafrazi oli vuonna 1974 kohahduttanut protestillaan, jossa hän asteli New Yorkin modernin taiteen museoon MOMAan ja kirjoitti spraymaalilla Picasson kuuluisimpaan teokseen ”kill lies all” – taiteen myytit tuli tappaa.

Taidekauppias, galleristi ja taiteilija Shafrazi avasi vuonna 1979 ensimmäisen galleriansa New Yorkiin, vain viisi vuotta protestinsa jälkeen. Hän edusti Haringia vuodesta 1982 lähtien.

Myös Haring oli aktivisti ja arvosti Shafrazin ideologiaa, johon kuuluivat sodanvastaiset protestit ja puolustusvalmius vanhakantaisen taideväen hyökkäyksiä vastaan.

Haringin työ oli kiistatta poliittista, siitä esimerkkinä eräänlaisena huumevalistuksena toteutetun ”Crack is Whack” -muraalin maalaaminen sekä aids-teemaiset teokset.

Haring koki jo lapsena syyllisyyttä valkoihoisten tekemistä vääryyksistä ja yhteenkuuluvuutta värillisten kulttuuriin. Haring myös puhui avoimesti aidsista aikana, jona sairautta ja sen kantajia pelättiin ja kartettiin.

Ignorance

Ignorance = Fear, 1989.

* *

Haring alkoi tehdä graffiteja tussilla ja liidulla. Kuvat olivat yksinkertaisia: koiraa muistuttava eläinhahmo, konttaava ihmishahmo. Spraymaalin käyttöä hän kuitenkin arasteli.

Haring halusi olla mukana katutaiteen tekemisessä, mutta tehdä sen omalla tavallaan, eikä astua kenenkään varpaille. Hän ei halunnut omia jo olemassa olevaa katutaide-kulttuuria.

Tuolloisen taloustilanteen vuoksi metroasemilla oli paljon tyhjiä mainospaikkoja. Haring alkoi nähdä niitä kaikkialla ja tajusi tehneensä hienon löydön. Niistä tuli hänen taiteensa alusta, metrosta hänen näyttelytilansa kaikille ohikulkijoille.

Haringin sisäsyntyinen tarve yhteyteen ja kommunikaatioon muiden kanssa kautta välittyi näissä piirroksissa, joita hän saattoi tehdä jopa sata päivässä.

VIDEO: Keith Haring piirtää metrossa.

* *

Ostajat alkoivat kiinnostua Haringin teoksista. Hän tajusi, että voisi elättää itsensä taiteellaan. Taidekauppiaat tappelivat hänen töistään ja yrittivät tinkiä hinnoista.

Haring ei halunnut olla traditionaalinen maalari. Hänelle oli tärkeämpää synnyttää uusia ennennäkemättömiä kuvia kuin keskittyä yksittäiseen teokseen. Hän koki, että nopea tapa työskennellä sopi hyvin ”nykymaailman” tahtiin.

Hänen näyttelynsä avajaiset houkuttelivat ihmisiä laidasta laitaan. Teokset olivat jotain muuta kuin mihin elitistinen taidemaailma oli tottunut, ja niistä maksettiin hyvin. Haring oli vasta 24-vuotias.

Uusi taiteilijasukupolvi ei muka piitannut nousukaudesta, mutta todellisuudessa oli imussa mukana, koreografi Bill T. Jones toteaa. Ajan henki oli hänen mukaansa yhtä juhlaa ja tähteyden tavoittelua.

matrix

Matrix, 1983.

* *

Paradise Garage -homoklubilla oli merkittävä rooli Haringin elämässä. Hän kuvaa sen muuttaneen hänen elämänsä pysyvästi. Sinne oli päästävä joka lauantai.

Haring aikataulutti työmatkansa sen mukaan, että ehtisi lauantaiksi klubille. Klubilla ei anniskeltu, mutta Haringin ystävän mukaan kaikki olivat huumeissa.

Haring kertoo haastattelussa, että monet käyttivät hallusinogeenejä. Kokemus oli henkinen ja yhteisöllinen. Haringin ystävän Drew B. Straubin mukaan Haringin taide onkin tietyllä tavalla psykedeelistä, huumeiden merkitystä hänen taiteelleen ei voi kyllin korostaa.

Haring oli polttanut pilveä jo nuorena ja toteaa kokeilleensa kaikkea, crackiakin, jonka vastaista valistustyötä hän myös teoksissaan teki. Vielä sairastuttuaankin hän jatkoi kiivastahtista ja epäterveellisestä elämäntapaansa ja teki kaiken täysillä aina loppuun saakka.

* *

Haring alkoi saada nimeä ja näyttelykutsuja ulkomailta. Haringin ollessa 27-vuotias hänellä oli näyttelyitä gallerioissa ympäri maailman. Assistentti Julia Gruenin mukaan Haringia kohdeltiin kuin rocktähteä. Amerikkalaiset kuraattorit eivät kuitenkaan ymmärtäneet häntä; häntä arvosteltiin kuvitusmaisesta tyylistä.

Haring oli harmissaan siitä, ettei hänen taidettaan ymmärretty. Kaikkien pohjana kun oli nimenomaan helppotajuisuus – ajatus siitä, että taiteen tuli olla kaikkien tavoitettavissa.

* *

Haring ansaitsi taiteellaan sievoisesti ja koki siitä jonkinlaista syyllisyyttä. Hän halusi ilahduttaa ystäviään ja alkoi järjestää ”Party of Life” -juhlia.

Juhlia kuvataan riehakkaiksi, kuin muinaisiksi rituaaleiksi, jossa nuoret, elinvoimaiset ja kauniit ihmiset tanssivat ja nauttivat elämästä.

Haring sai myös Hollywoodin tähtien huomion. Hänet haluttiin tuntea ja hänen juhliinsa oli tulijoita.

Andy Warholissa Haringia viehätti se, miten tämä näki taiteen liiketoimintana. Tuon ajattelun innoittamana Haring perusti Pop Shopin, jossa myytiin hänen tuotteitaan laidasta laitaan.

Kaupan perustaminen oli vastareaktio traditiolle ja ajattelulle, että taiteesta tulisi maksaa suuria summia. Pop Shop oli kuitenkin osa hänen taiteilijuuttaan, ei kaupallisuutta sinänsä.

Keith Haring 1986 original

Keith Haring työskentelee Amsterdamin Stedelijk-museossa. Kuva: Wiki Commons

* *

Aids muutti New Yorkia. Kauhua ja pelko mukanaan tuonutta sairautta kutsuttiin homosyöväksi. Sen aiheuttamat muutokset saattoivat olla nopeita ja dramaattisia. Tautiin liittyi paljon häpeää ja sitä pelättiin niin, että edes monet lääkärit eivät halunneet ottaa aids-potilaita vastaan.

Haringin ystävä kertoo, kuinka he keskittyivät taiteen tekemiseen, jotta ystävien kuolemien aiheuttamaa järkytystä ei olisi tarvinnut käsitellä. Sitten myös Haringin pitkäaikainen rakastaja Juan Debose kuoli aidsiin.

Vuonna 1988 Haring sai aids-diagnoosin. Hän tiesi kuolevansa sairauteen.

Haringin mukaan piti kuitenkin vain jatkaa. Oli koottava itsensä ja muistettava, ettei kaikki kaadu kuoleman hetkeen. Oli mietittävä miten kuolemansa kohtaa.

Haring vain kiihdytti tahtiaan ja teki valtavasti taidetta. Hän käytti töitään myös aids-tietoisuuden levittämiseen. Hänen viimeisien aikojensa töissä näkyy Julia Gruenin mukaan kuitenkin paljon synkkyyttä.

ve001na2qx

Keith Haring ja Juan Debose vuonna 1982 otetussa polaroidkuvassa. Kuva: Yle

* *

Aidsiin liittyi paljon hysteriaa ja pelkoa, eikä siitä puhuttu. Useimmat sairastuneet eivät astuneet esiin, mutta Haring kertoi sairaudestaan julkisesti.

Haring sanoi haastattelussa, ettei ikinä olettanutkaan elävänsä vanhaksi. Hän kertoo, että hänen teoksensa joka tapauksessa elävät ikuisesti, koska oikeat ihmiset, eivät vain museot ja kuraattorit, ovat innoittuneet, vaikuttuneet ja oppineet niistä.

Tammikuussa 1990 Haring sai pahan keuhkoputkentulehduksen, hänen terveydentilansa heikkeni nopeasti. Elämänsä viimeiset tunnit hän vietti vanhempiensa sylissä kotonaan.

Haringin äiti kantaa kaulassaan poikansa taidetta konttaavan vauvahahmo-riipuksen muodossa. Tuolla hahmolla Haring välillä myös signeerasi työnsä. Hän sanoi sen olevan elämän symboli.

Keith Haring – Katutaiteen ihmelapsi (Keith Haring: Street Art Boy, 2020) Yle Teemalla keskiviikkona 3.3.2021 klo 20 ja lauantaina 6.3. klo 13.15. Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.

* *

VIDEO: Keith Haringin teoksia. Musiikki: Grace Jones – Inspiration.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua